Teatteriprofessori Kaisa Korhonen taustoitti aikoinaan omaa maailmankuvaansa. Koska hänen isänsä oli sotinut NL:a vastaan (kapteenina), Korhosen piti isäänsä uhmaten ihailla itänaapuria.

Meillä kaikilla on ollut omat uhma- ja murrosikämme, mutta jälkimmäinenkin päättyy jo kauan ennen täysikäisyyttä. Korhosen ratkaisu on ollut valitettavan yleinen sen ikäpolven ns. kulttuuripiireissä. Yleisyys ei kuitenkaan tee siitä yhtään hyväksyttävämpää. Kyllä ihmisellä pitäisi 50 v. iässä olla elämässään muutakin sisältöä kuin oman isänsä uhmaaminen.

Kun Juri Andropovista tuli NL:n johtaja, Suomessa ihasteltiin Andropovin ”tuntevan” Suomea, hän nimittäin lähetti Suomeen jatkosodassa partisaanipartioita.

Ikävä vain, että partisaanit olivat sotarikollisia. Andropov oli sotarikollisten johtajia ja otsikon laulu on sotarikollisten valssi.

Ja vielä me kummastelemme, ettei Trump tunne venäläisiä. Hyvin paljon suurempi ihme on, ettei Kaisa Korhonen aatetovereineen tuntenut isiensä verivihollisia. Ja kun tänä päivänä päivittelemme Venäjän asevoimien raakuutta, sopisiko oman maamme menneisyyteen perehtyä paremmin? Olen itse tuntenut partisaanien takaa-ajoihin osallistuneita veteraaneja, jotka ovat nähneet partisaanien uhreja, raiskattuja ja surmattuja suomalaisia naisia. Tuohon kun kirjoittaa tekstihakuun sanan partisaanit, jo siitä pääsee auttavasti jyvälle.

http://sa-kuva.fi/neo?tem=webneofin

___________________________________________________________________

Suomen siviiliväestön tappiot olivat 1939 – 1945 hyvin pienet. Syynä ei kuitenkaan ollut vastustajan jalous, vaan Suomen armeijan päättäväisyys, joka puolestaan johti merkittävään määrään kaatuneita sotilaita.

Elokuva ”Pelastakaa sotamies Ryan” on törkeää historian vääristelyä. Sen sijaan kuvan muistomerkki Maskussa on meille läheisempää todellisuutta – tai ainakin sen pitäisi olla meille läheisempää.

Hyvää Suomen itsenäisyyspäivää!

Kuvan lähde: Vahe: Maskun historia II