”Kerettiläisen” malli, osa 2
Kävin seminaariosallistujien kanssa seminaarin ("Millä eväillä valtiontalous ja kilpailukyky saadaan kuntoon?") päätyttyä keskusteluja Saksan vientiteollisuuden mallista. 2 työpaikkaa kolmesta Euroopassa tulee pienistä ja keskisuurista yrityksistä. Millä eväin suomalainen pienyrittäjä (esim. 3-5 hengen yritys) lähtisi myymään tuotteitaan vaikka Indonesiaan tai Thaimaahan?
Vastaus on: järjettömän hyvällä tuurilla. Tällainen voisi olla, että indonesialainen yritysjohtaja on turistina Suomessa, huomaa suomalaisyrityksen tuotteet myynnissä, lähtee selvittämään yrittäjän henkilöllisyyttä ja käy kertomassa hänelle, että me Indonesiassakin haluamme tällaisia, mitä nämä maksaa?
Tällaisen varaan tuskin kannattaa kovin paljoa paisuttaa julkisen sektorin budjettiosuuksia.
Saksan malli
Saksassa asia on hoidettu paljon ammattimaisemmin konsulttiyritysten avulla. Pitäisi kai sanoa heti, että huokeiden konsulttiyritysten avulla. Saksalainen pienyrittäjä toimii toisin kuin suomalainen kollegansa. Hän ottaa yhteyttä Indonesiassa toimivaan konsulttiverkoston konttoriin, kertoo mitä yritys tekee ja mitä heillä on mielessä. Konsultointi alkaa. He tekevät markkinointitutkimuksen, ottavat paikalliset kontaktit selville, selvittävät juridiset kiemurat (lainsäädäntö voi joskus poiketa ja tuoda erikoisvaatiumuksia tuotteille), järjestävät tapaamiset yritysjohtajien välillä, toimivat tulkkeina ja hoitavat myyntifirman "kulttuurikoulutuksen". Ja tämä kaikki on hyvin huokeaa.
Kyselin, että miten jos tällaista Suomessa. Siis siihen tarvitaan kielitaitoa, ja muuta asiantuntemusta eri aloilta, pääosin viestintää ja markkinointia, mutta myös lakituntemusta jne. Tällaisessa maahanmuuttajat olisivat avainasemassa. Muistan, kun ensimmäiset vietnamilaiset tulivat maahamme 80-luvulla. Koululuokallemme tullut kaverikin oli ahkera, hyväntuulinen ja hän totta vieköön opetteli suomen kieltä ja halusi olla kuten me muutkin tenavat. Tällaisenkin kaverin varaan olisi hyvä lähteä rakentamaan. Kielitaito ja kulttuuripuoli on varmastikin hyvällä tasolla. Mukaan tarvitaan sitten muuta ammattiväkeä. Luulisi löytyvän?
Ehkä löytyykin, mutta yksi asia tehtiin heti selväksi minulle. Suomalainen palvelu ei sitten ole huokeaa, vaan se hinnoittelee itsensä pienyrittäjien ulottumattomiin.
Valitan, suomalaiset pienyrittäjät, minä ainakin yritin.
Palvelujen rinnakkaiset mallit
Toinen asia, mistä keskustelin, on rinnakkaiset mallit monissa palveluissa. Tästä sainkin nimityksen "kerettiläinen". Ymmärsin kuitenkin, ettei se ollut haukkumasana. 
Selvennänpä tämän mallinajattelun.
Lähdemme siitä, että kaksi koulukuntaa tappelee keskenään siitä, onko yksityinen tai julkinen – esimerkiksi – terveydenhuolto tehokkaampaa. Juupas, eipäs – valmistahan ei tule. Mitäpä, jos niille annetaan tasavertaiset lähtökohdat kilpailla keskenään? Kriteeriksi voisi ottaa potilaiden tervehtymisen ja tähän vaadittava ajan. Mitä nopeammin terveitä kansalaisia sairaaloista ja terveysasemilta kävelee ulos, sen parempi.
Hippokrateen valan tuoman kutsumusammatin lisäksi tähän tavoitteeseen pääsemiseen raha auttaa kummasti. Julkinen ja yksityinen saavat käyttää molemmat samaa infraa (esim. leikkaussalit) eräänlaisella "vuokraperiaatteella". Molemmat "linjat" saavat toimintarahaa sen mukaan, miten tervettä kansaa "syntyy". Kansalaisilla – mutta tämä on tärkeää: myös firmoilla – on täysi vapaus valita, minkä terveyshenkilökunnan he haluavat. Tällöin esim. työterveyshuollon järjestelmä tulisi käyttöön laajemminkin. Firmoilla on halu saada sairastuneet työntekijät nopeasti tuottamaan, joten siellä ei odotella puolta vuotta hammaslääkärijonoissa.
Jos jonoja muodostuu jonnekin niin se on kassavirrasta pois: kannattaa mitoittaa henkilöstö nopeaan palveluun. Jos tulppa on infrassa niin sitä voi laajentaa tai parantaa.
Tässä kuitenkin sekä julkinen, että yksityinen malli saisivat kilpailla keskenään rehdisti, ja kansalaiset toimivat "tuomareina" valintapäätöksiä tehdessään.
Entäpä koululaitos? Sama periaate: rinnan molemmat mallit, ja määrärahaa jaetaan tasan sen mukaan kuin mikä on oppilasmäärät missäkin koulussa. Oppilaat (ja heidän vanhempansa) saavat itse valita, mitä koulua pennut käyvät, mutta silloin myös he vastaavat itse kuljetuskustannuksista siltä osin kuin se tulee kalliimmaksi, jos koulu valitaan kauempaa.
Näin tämä "kerettiläinen" hoitaisi tämän julkiset vs. yksityiset palvelut -kädenväännön.
Palveluseteli
Olen samaa mieltä palvelutuotantojärjestelmästä pääpiirteissään: julkisia ja ýksityisiä palveluita pitäisi tuottaa rinnastusten, jolloin ne kilpailisivat kuluttajien sieluista reilustii ja oletusarvoisesti parhaan voittaessa. Tai ainakin kuluttajille mieluisimpien vaihtoehtojen. Valintaperusteethan voisivat olla erilaisia, emme me aina kapakkaakaan valitse vain tuopin hinnan perusteella.
Palveusetelin ideanhan esitti jo Milton Freedman, ja kiintoisaa kyllä sitä ovat kannattanet poliittisti hyvin kirjava leirit libertaneista vihreisiin. Perusteet ovat jokseenkin samat, vaikka arvoissa muuten on melkoista fläppiä. En oikein tiedä omaa poliittista leiriäni, taidan olla jotain sekarotua, mutta kannatan mallia.
Heikki
Koulujärjestelmä vaatii hyvän toteutuksen
Olen täysin samaa mieltä valinnanvapauteen perustuvan palvelutuotantojärjestelmän pääperiaatteista.
Koulujärjestelmään tarvittaisiin huolellinen toteutus
Vapaan valinnan järjestelmä toimii varmaankin pääosin ihan hyvin. Mutta esimerkiksi koulujen osalta se johtaisi helposti elitisten koulujen eriytymiseen. Hyvävaraisten, korkeasti koulutettujen muksut hakeutuisivat kalliisiin eliittikouluihin muiden saadessa tyytyä halvempiin ja huonommin varustettuihin. Maahanmuuttajat ajautuisivat helposti aivan omiin laitoksiinsa. Vähitellen huomaisimme elävämme luokkayhteiskunnassa. Tätä kehitystä pitäisi minusta jollain tavalla loiventaa.
Eräs kätevä tapa on tarjota julkista rahoitusta sen mukaan, miten hyvin oppilaat kehittyvät ja pärjäävät vuosittaisissa tasokokeissa. Rahoitusta saisi enemmän, jos kouluun tulee paljon sellaisia oppilaita, joiden tasossa on parannettavaa. Esimerkiksi koulu, johon tulee heikommin äidinkieltä "Suomea" taitavia maahanmuuttajia saisi enemmän rahoitusta. Näin koulut kilpailisivat "huonosta" lähtöaineistosta. Ja vastapainoksi koulut saaisivat myös rahoitusta sen mukaan, miten hyvin oppilaat ovat parantaneet tuloksiaan.
Tämän tyyppinen yhteiskunnallinen kannustinjärjestelmä johtaa siihen, että koulut kilpailevat alisuorittavasta lähtöaineistosta, ja pyrkivät sitten kaikin keinoin parantamaan suoritustasoa. Ei hassumpi lopputulema. Ja vanhemmille jää vapaan valinnan mahdollisuus ja mahdollisuus maksaa paremmasta opetuksesta. Mutta yhteiskunnan rahoilla ei tueta elitisen järjestelmän syntymistä.
Mittaamisessa on tuossa
Mittaamisessa on tuossa mallissa paljon ongelmallisuutta. Siinä käytännössä pakotetaan kaikki samaan pakkopaitaan ja oletetaan, että mittareiden tekijä ymmärtää mitä kaikille lapsille on opetettava. Suomalaisen kulttuurin yksi vahvuus on perinteisesti ollut itseohjautuvuudessa ja ammattiylpeydessä.
Sahlberg on ainakin tästä kirjoittanut: http://www.washingtonpost.com/blogs/answer-sheet/wp/2013/05/15/what-if-finlands-great-teachers-taught-in-u-s-schools-not-what-you-think/
Summa summarum, mittaamalla voidaan saada hyviä tuloksia niissä aineissa, joita mittareiden tekijä arvottaa muita korkeammalle.
Tein karkean esityksen
Jätin aika tavalla hiomatta yksityiskohtia, sillä koko järjestelmässä pitäisi päästä vallan toisenlaisen ajattelutavan äärelle. Hienoa, että muut pohtivat ajatusta ja kehittävät sitä edelleen. Useampi ajatteleva pää kun huomaa herkemmin mahdolliset sudenkuopat.
Ja jos joku haluaa nyhtää rahaa yli määrärahojen (joiden määräytymisperusteesta voimme siis aina keskustella) niin eipä siinä mitään, kunhan yritys sitten maksaa myös veronsa Suomeen. En minä haluaisi ainakaan katsella näitä kaikenmaailman mehiläisiä.