Kova luottamus – vaiko epätoivoinen pakkorako?

Viimeisen lähemmäs kahden vuoden aikana osake- tai korkosijoittaja on päässyt erityisesti Euroopassa helpolla. Hyvin harvassa ovat kohteet, joiden ostaminen ei ole kannattanut tuona aikana. Laskin kotimaisen salkun arvonmuutoksen — ml. osingot ja luovutukset — hiljattain viimeisen 24 kuukauden ajalta. Tulos oli mykistävä +47,7 prosenttia. Tämä siis aikakautena, jolloin maamme on taonnut bkt-mittariin kahden peräkkäisen vuoden osalta miinusmerkkiset lukemat ruutuun. Ja kun katson eriteltynä listaa niin siellä on hyviä sattumia joukossa, mutta toki myös lähiajan riskipapereiksi laskemiani kohteita, joiden uskon kuitenkin kääntyvän myöhemmin. Mutta nyt ne jälkimmäiset näyttäytyvät nätisti punaisella. Ilman tällaisia liikkeitä kahden vuoden luvut olisivat vieläkin pökerryttävämpiä.

Tarkastelujaksoon valintaan vaikutti myös se, että toukokuussa 2012 katsoin hintatason olevan kohdillaan, ja olin enemmän ostolaidalla. Olen joutunut harmikseni tekemään pieniä liikkeitä, milloin mistäkin syystä. Täysin manipuloimaton lukema ei siis ole. Mutta ilman tällaisia "peukalointejakin" talouden fundamenteilla on ollut hyvin vähän tekemistä lopputuloksen kanssa.

Selityksethän ovat tuttuja: Draghi puhui hinnat nousuun. Ja kun härkäpäisyys markkinoilla sai vallan, niin markkinoita vastaan on hölmöä tapella: kysyntä kasvoi, hinnat nousivat entisestään. Politiikot puhuvat mieluusti euromaiden vyönkiristelyn toimineen, ja että se on herättänyt valtaisan luottamuksen markkinoille. Aktiivinen sijoittaja ei luonnollisestikaan välitä, johtuvatko kurssiliikkeet politiikkojen mielestä mistä — pääasia on olla itse mukana. Vai välittääkö?

Tekosyy myynteihin?

Suurimmat huomiot ovat kääntyneet euroalueen kriisimaiden velkakirjojen arvostustasoon. Viimeisimpänä IMF:n José Miñals liittyi hintatason varoittajien joukkoon. Ralli on ollut huimaa, ja Miñalsin sanoman rivien välistä voi lukea: jo vähän liiankin huimaa. Hän muotoilee sanansa toki taitavasti kertoen, että hintataso on viritetty kuin viulun kielet odottaen talouspolitiikan "täydellistä" onnistumista. Ja nimenomaan talouspolitiikan historia kertoo, että ei se Euroopassa ole ihan nappiinkaan mennyt.

En suoranaisesti ihmettelisi, jos nähty ralli olisi jo joillekin kotiutuksen paikka. Liikkuvia tekijöitä on toki useampikin, joista tähän voisi listata muut myyntilaidan argumentit. Oikeutettu ja hyvä "tekosyy" olisi tietysti se, että talouspolitiikka ei kriisimaissa onnistukaan Viñalsin sanojen mukaan niin täydellisesti. Tämän lisäksi tulisi muistaa, ettei Euroopan pääomamarkkinoilla ole tarpeeksi mielekästä ostotavaraa EKP:n ns. euro-QE:n suorittamiseen. Valtiolainojahan ei saisi ostaa, sillä valtioiden rahoittaminen tällä tavoin on kiellettyä. EKP on osoittanut myös suurta nihkeyttä toimiin, vaikka euroalueen inflaatioluvut ovat painuneet lähes kahden vuoden ajan alas.

Myyntien alkaessa "don't figfht the market" -ilmiö kääntyisi päälaelleen, ja voisi ruokkia myyntiaaltoa lisää. Se tuskin jäisi koskemaan pelkästään kriisimaiden velkakirjoja, vaan laajemmin lähes kaikkia eurooppalaisia sijoituskohteita. Odotettavissa kuitenkin on, ettei europäättäjät tätä halua.

Mitä tilalle?

Mutta myyntiaalto ei luonnollisestikaan ole välttämättömyys. Ensinnäkin viimeistään siinä vaiheessa, kun saatavat joltain euromaalta käyvät epävarmoiksi, tuo myyntiaalto on mitä ilmeisin. Tässä vaiheessa päättäjien pitäisi viimeistään toimia — täydessä paniikissa. Jos hermot ovat terästä niin sitä voi luottaa päättäjien toimiin, mikä suojaisi omistusten arvoa. Toiseksi pitäisi miettiä, että mihin raha sitten ohjautuisi, jos raha pakenee Euroopasta? Mitä sen tilalle, kultaa?

Käytännössä länsimaat ovat nyt nollakorkojen maailmassa. Deflaatiovaara ei ole hälvennyt, joten tässä uudessa tilanteessa voi inflaatio-odotukset ankkuroida alemmas. Samalla kriisimaiden velkakirjojenkin tuotto — olkoonkin vaikka 3 prosenttia — alkaa näyttää jo varsin kohtuulliselta. Mutta jos euroalue vaipuu suoranaiseen deflaatioon, niin strategia voi hyvinkin muuttua. Käteisellä kun tekee varmaa tiliä. Ja mikä onkaan turvallisempaa sellaisessa hermostuneisuuden tilassa?

Alhaisemmat inflaatio-odotukset voivat kuitenkin antaa tilaa korkojen laskulle, ja velkakirjojen omistaminen voi tuntuakin mielekkäältä — edelleen. Toinen kiintoisa seikka on miettiä, taipuisiko euroalueen säännöt pakon edessä jälleen kerran? "Whatever it takes", eikö se tarkoita silloin myös sitä, että sääntöjään muuttamalla EKP voisi tulla pelastamaan korkosijoittajat ostamalla taseeseensa valtiolainoja. Niitä on ainakin riittävästi, ja euromaat tekevät kaikkensa ylläpitääkseen tarjonnan määrää. Niinhän tehtiin 2011, historia toistaisi itseään?

Yksi pieni olosuhdemuuttuja on kuitenkin toisin. Silloin, kun paniikkiostoihin (Securities Market Programme, SMP) ajauduttiin, nesteessä olivat saksalaiset ja ranskalaiset pankit. Tällä hetkellä tuo kyseenalaisen korkeasti hinnoiteltu valtiolainakasa on pääosin näiden maiden omilla pankeilla. Onko siis saksalaisten pelastusintressit enää tässä kohtaa yhtä jämäkkiä kuin ne olivat silloin, kun heidän omat pankkinsa olivat pinteessä?

One thought on “Kova luottamus – vaiko epätoivoinen pakkorako?

  1. Riski

    Eurooppaan on tulossa ikävä riski mikäli Venäjä pakotteet realisoituvat. Ranskalaisilla ja Italialaisilla pankeilla on Venäjällä yllättävän paljon vastuita (+tietenkin keskisellä+Itä-Euroopalla). Mikäli pakotteita aletaan asettelemaan niin Venäjällä toimivilta yrityksiltä saattaa mennä velkojen maksuhalu vaikkei kyky menisikään. Ranskan pankeilla vastuita on 52 mrd ja Italiallakin yli 30 miljardia dollaria. Nyt olisi tärkeää, että pakotteita ei laitettaisi jos Venäjän laajentumishalusta ei tule selkeitä ja uskottavia merkkejä. Nyt merkkejä on lähinnä spontaanista kansannoususta.

     

    T. Jarno

Comments are closed.

Related Posts

Kirjat

Naapurineljännes

30.11. 1939 voittamaton puna-armeija (=ei voittoja) vyöryi Suomeen vapauttamaan nälkää näkeviä työläisiä sorron ikeestä. Puuhassa oli mukana suurta kansansuosiota nauttinut O-V Kuusinen ”hallituksineen”. Koska puna-armeija