Kumpi Dijsselbloemin linjauksista mahtaa olla virallinen europolitiikka?

Kyproksen velkapaketin syntymisen jälkeen euroryhmän presidentti Jeroen Dijsselbloem totesi kv-medialle, että samaa mallia käytetään jatkossakin, eli sijoittajavastuuta toteutetaan laajasti toisin kuin euroalueen aiemmissa pankkikriiseissä. Hänen mukaansa lähtökohta on, että Euroopan vakausmekanismin varoja ei tarvitse käyttää pankkien pääomittamiseen, vaan sijoittajien – niin omistajien kuin luotottajien – on pidettävä huolta pankkiensa kunnosta hyvissä ajoin. Riskitason noustessa myös vakavaraisuutta ja lainarahan hintaa on nostettava. Tavoite on, että veronmaksajat eivät kanna rahoituksen riskejä. Dijsselbloemin lausunnossa on tietysti mieltä niin moraaliselta kuin ekonomiselta kannalta – tiettyyn mittaan. Ja vain siihen.

Jos liiketoiminnan kaikki riskit kaadetaan julkisen vallan eli veronmaksajien niskaan, riskejä varmasti otetaan niin paljon, että ne realisoituvat jossain kohtaa. Dijsselbloemin linjaus on kuitenkin sikäli ongelmallinen ja typeräkin, että jos hyväksytään tällainen puhtaan markkinavetoinen malli, jossa ongelmapankkien annetaan käytännössä kaatua, putoaa luottamus rahoitusjärjestelmää kohtaan olemattomaksi. Se nyt ei ole tarkoituksenmukaista kenenkään kannalta.

Nyt oltiin jo mennä pientallettajien taskulle, millä olisi ollut katastrofaaliset seuraukset, kun talletuspako olisi iskenyt ympäri euroaluetta. Siinä olisi kaatunut vähän parempiakin pankkeja. Tällaisten lausuntojen jälkeen se voi tapahtua koska tahansa. Pientallettajien paniikki on katastrofaalista, koska heidän talletuksistaan kuitenkin suurin osa pankkien vastattavista yleensä koostuu.

Sijoittajien pitääkin kantaa vastuuta, toisaalta rahoitusjärjestelmää kohtaan tunnettu epäluottamus on myrkkyä taloudelle. Pääomittaminen EVM:n varoilla tehtiin mahdolliseksi sen takia, että heikkojen pankkien ja heikkojen valtioiden sidokset saataisiin purettua. Tavoite ei ollut sijoittajariskien kaataminen veronmaksajille. Pankkien pääomittamisenhan pitäisi tapahtua niin, että pankit otetaan pääomaruiskeiden vastikkeeksi haltuun, ja ne myydään pankkien tervehdyttyä. Näin on tehty kaikissa onnistuneesti hoidetuissa pankkikriiseissä, viimeksi USA:ssa. Voidaan pankit tietysti päästää konkurssiinkin tarpeen tullen, mutta rahoitusjärjestelmän pystyssä pitäminen on kaikkien etu.

Dijsselbloemin ”antaa mennä konkkaan jos on mennäkseen” –strategia voi ehkäistä jossain määrin ennalta pankkikriisejä, jos sijoittajat alkavat arvioida riskejä huolellisemmin. Toisaalta tällainen strategia on pahin mahdollinen tilanteessa, jossa systeemisesti tärkeät pankit ovat kaikesta huolimatta nesteessä. Luulisi Lehman Brothersin konkurssin jälkeisen laman opettaneen jotain. Vähän esimakua tästä saatiin jo maanantaina, kun markkinat rysähtivät Euroopassa kuin kivi Dijsselbloemin lausunnon jälkeen.

Sijoittajavastuun, veronmaksajien intressin ja rahoitusjärjestelmän vakauden ristiriidat ovat ratkaistavissa paljon paremmalla tavalla kuin pelkästään korostamalla sijoittajavastuuta: pankkijärjestelmän riittävällä sääntelyllä ja valvonnalla, ja siihen kytketyllä mahdollisuudella ottaa haltuun pankkeja ylikansallisen instanssin valtuuksilla ja varoilla. Siis pankkiunionilla ja EVM:n resursseilla, kuten edellisessä blogissani asiaa perkasin.

Ilmeisesti Dijsselbloem tajusi itsekin kategoriseen lausuntoonsa sisältyvät ja tässä kuvatut ongelmat, koska hän myöhemmin twiittasi pehmentävän lausunnon. Siinä hän totesi Kyproksen olleen erityistapauksen, ja jokaisen tukipaketin olevan oma yksilöllinen tapauksensa, joka vaatii omanlaisensa ratkaisut. Minua ja markkinoita – ja eurokansalaisiakin pitäisi – kiinnostaisi kyllä kovasti tietää, millaisia linjoja EU-päättäjät yleensä ottaen aikovat pitää ohjenuorana. Jos Dijsselbloemin alkuperäinen kommentti on hallitseva näkemys, olemme matkalla maailmoista kehnoimpaan: rahaunioniin, jossa valtiot eivät voi tukea oman valuuttansa varassa kaatuvaa rahoitusjärjestelmäänsä – mutta ei sitä tee kukaan muukaan, vaikka 1930-luku marssisi suoraan ovesta sisään.

Olen ollut euron kannattaja, mutta jos rahaliiton heikkouksia kuten pankkiunionin puutetta ei korjata, alan kääntyä euron vastustajaksi. Rahaliitto, joka ei edes halua hoitaa ongelmiaan poliittisen lyhytnäköisyytensä vuoksi, on aivan liian riskialtis kapistus.

8 thoughts on “Kumpi Dijsselbloemin linjauksista mahtaa olla virallinen europolitiikka?

  1. Niinpä…

    Olin aikeissa kirjoittaa samasta asiasta, mutta annan puheenvuoron ensin Juha Lehtiselle, joka huomasi seuraavaa. En siteeraa sanasta sanaan, mutta idea tulee esille.

    Maanantaina 25.3. aamulla kello kahdeksan aikoihin jossain Yleisradion aamu-TV:n ohjelman aikana Ulkomaankauppa- ja Eurooppaministeri Alexander Stubb (kok.) oli todennut, että vastaisuudessa pankit ajetaan alas. Piste.

    Maanantaina 25.3. iltapäivällä euroryhmän pj. Jeroen Djisselbloem kertoo pörssisalit peljästyttäneen sanoman: pankit ajetaan vastaisuudessa alas.

    Mistä Stubb keksi tuollaisen idean, jos asia tuotiin ulos vasta iltapäivällä? Tuskin mistään. Asiahan lienee siten jo sovittu kabineteissa. Huomattavaa on myös, että molemmat herrat ilmoittivat saman asian. Voidaanko kuvitella, että täysin sattumalta Stubb on saanut päähänsä, että jatkossa toimitaan näin ilman, että hän olisi saanut tietää, mitä on eliitin osalta sovittu?

    Markkinatalouden kannalta tämä on oiva asia. Riskihinnoittelu pitää saada ajanmukaiselle ja realiselle tasolle. Sillä on seuraamuksensa, mutta kuihtuvan väestön Euroopassa ei tällaista pankkisektoria kokonaisuudessaan voida ylläpitää mitenkään – ei tähän riitä mitkään tukipakettirahat.

    No, säästyynpä oman kirjoittamisen vaivalta tämän asian suhteen. On tuossa yksi toinenkin asia, jonka voisin tuoda esille…

    Muokkaus: Minä ja minun hyvät tavat. Kas tässä linkki Lehtisen kirjoitukseen, kommenttiosastolla asiaa puitu enempi.

  2. Valvonnan kerrostumia?

    Ennen edellistä kotimaista pankkikriisiä Suomessakin oli kullakin pankkiryhmällä omat sisäiset tarkastuksensa (mm. SP- tai OP-tarkastus) sekä kansallinen valvonta (nyk. pankkivalvonavirasto) ja sen lisäksi Suomen pankki valvoi kv. rahaliikennettä.
    Euroopan tasolla on 2000-luvulla tehty ainakin kaksi kierrosta pankkien stressitestejä ei kovin loistavin tuloksin. Pankkivalvontaa ja sääntelyä jossain muodossa siis tarvittaisiin. Samalla olisi hyvä kysyä, miksi aiemmat yritykset ovat tuottaneet odotettua huonmpia tuloksia.
    Valvonnan moninkertaistamisen ja pelisääntöjen noudattamisen ohella, voisi pohtia, miten nämä ylipäätään saataisiin toimiviksi.
     

    1. Hyvä pointti

      "Valvonnan moninkertaistamisen ja pelisääntöjen noudattamisen ohella, voisi pohtia, miten nämä ylipäätään saataisiin toimiviksi."

      Näin varmaan pitäisi tehdä, vaikka oma asiantuntemukseni on aivan riittämätön sanomaan, mitä pitäisi tehdä – tarpeen sinänsä näen kyllä oleelliseksi osaksi toimivaa rahaliittoa. Liittovaltion tasolla pankkisääntely- ja valvonta USA:ssakin on, ja toisaalta pankkikriisien hoito.

      Suomalaiset ja muutkin ovat syyttäneet monia – viimeksi brittejä – rusinoiden poimimisesta pullasta, mutta kyllä näissä Djisselblumin ja Stubbin lausunnoissa – kiitos Henrille linkistä – on samaa ajattelutapaa: halutaan pitää rahaliiton mukavat puolet (sen edut yhteismarkkinalle), muttei rahaliittoon liittyviä vastuita eli yhteisten kriisien hoitamisen vaatimia rasitteita. Ei toimi.

      Heikki

      1. Wolfin näkemys

        Martin Wolf on yksi parhaita makrotalouskommentaattoreita planeetalla, ja hän on puhunut pankkiunionista usein, taas tässäkin yhteydessä. Tuosta linkistä löytyy tuorein kommentti:

        http://www.ft.com/intl/cms/s/0/243a4eda-954a-11e2-a4fa-00144feabdc0.html#axzz2OjNKu0WU

         

        Ja sen keskeisin anti tähän aiheeseen on tämä:

        The third lesson from Cyprus is that the relationship between banks, sovereigns and the eurozone is more complicated than it once appeared. One could conclude that the action over Cyprus tells us little about the monetary area. After all, the island is unique because of the size of its banking liabilities, the unpopularity of its banks’ creditors and the borderline insolvency of its state. Or one could believe it is a template, but only for other countries with similarly weak states. Or you could see it as a template for all eurozone states, except when there is a financial crisis of 2008 dimensions. Finally, an observer could believe Cyprus is a template for all eurozone states in all circumstances. Which of these readings is right? Nobody knows. But it is probably the first or the second. A consensus on the principle that creditors, not taxpayers, should pay if a bank becomes insolvent does not yet exist across the eurozone. Does anybody imagine the German government would not rescue Deutsche Bank if it were in trouble? Of course it would.

        The ideal conclusion from the Cypriot imbroglio would be that all eurozone banks should have more capital. Indeed, because of the limited fiscal capacity of member states of a currency union, their banks arguably need to be better capitalised than those elsewhere. But the actual conclusion is likely to be different: the safest banks will be those in the fiscally strongest jurisdictions. The alternative to that outcome would be a true banking union. But that would require either fiscal union or willingness to apply the same tough resolution regime to all banks. Neither outcome is likely.

        Heikki

         

         

    2. Valvonnasta

      Parhaimmat valvojat ovat ne, joiden oma takamus on kiinni toiminnassa. Jos nyt oikeasti lähdetään tuohon, että pankit pääomittavat itsensä, ja jos se ei onnistu: lähdetään aiemmin toteutettujen pelisääntöjen mukaan hakemaan pääomitusta. Moraalikatokin korjaantuu. Tässä tilanteessa voisi olettaa vahvasti, että omistajia rupeaa hieman kiinnostamaan, mitä heidän firmalleen kuuluu? Nythän sellaista ei juuri pääse tapahtumaan, kun tiedetään verovelvollisten piikin olevan apposen auki.

      Vaikka Djisselbloem kertoikin myöhemmin, ettei tässä mistään sapluunasta olekaan kyse, vaan mennään tapaus kerrallaan, niin mikään ei ole silti "ristiriidassa": tapaus kerrallaan todetaan, että toimitaan kuten Laikin kanssa. SNS:n oltua otsikoissa Hollanti tuli toistamiseen muutaman vuoden sisään hätiin, tätä bailouttia ohjasi Djisselbloem itse. Hän katsoi, että Hollanti tuohon pystyy. Mutta jos Espanjan pitäisi tehdä jatkossa (40 miljardin karkkirahan jälkeen) tehdä näitä toimia niin tuskinpa onnistuu. Silloin luudan pitäisi lakaista omistajat, pääomavelalliset, muut velalliset ja lopulta "ylitallettajat".

      Mikä tässä on niin väärin? Tämähän on parhain idea sitten koko kriisin käynnistyttyä. Kenties vielä jopa ainoa sellainen.

      1. Jos systeemisesti tärkeät

        Jos systeemisesti tärkeät pankit päästetään nurin – ja mikäs on muuta tekemistä jos rahaa ei löydy – saadaan rahoitushelvetti mallia 2008: kukaan ei luota kehenkään. Kokonainen maa voi vajota sen myötä, kuten nyt uhkaa seuraavaksi käydä Espanjalle, jos talletuspako kiihtyy ja luottohanat sulkeutuvat tyystin. Se on kaaos, josta nyt antaa ikävää mallia Euroopan pörssien käytös: alas tullaan täyttä päätä.

        Tappioiden jakaminen sijoittajille on välttämätöntä, mutta joku malli on oltava pankkijärjestelmän luotettavuudellekin. Dijselblumin mukaan sen vakaus on yksi lysti.

        Heikki  

      2. Valinnan vaikeus

        Njuu, en minäkään lähtisi koko näyttämöä teurastamaan. Sen sijaan pohdin asiaa siltä kannalta, että mitä huimempia riskejä ottaa – ja jos niiden kanssa sössii, niin minkälaisen viestin tämä tarjoaa? Miksi kukaan ei kysy vastuullisilta pankinjohtajilta näkemystä?

        Valinnanvaraa on tiettyyn pisteeseen asti. Kun tässä tukiporukassa ainoastaan Saksalla on joku muu luokitus kuin SD niin pääsee se inferno esiintymään sitäkin kautta.

      3. Kyproksen pankit

        Niiden ongelma on ollut Kreikan lainojen leikkaus. Keskuspankeilta ei leikattu ja siksi BOF teki hyvän tuloksen. Mutta Kypros oli luottanut, oli pakko luottaa omaan maahansa ja oli ostanut lainoja. Omaan maahan ei kannata luottaa, vai?

Comments are closed.

Related Posts

Talous

Evergrande ei ole Lehman 2.0

Kiinalainen kiinteistöjätti savuaa pahanpäiväisesti

Tuoreen markkinapaniikin yleisimmin käytetyksi selitykseksi kapuaa Kiinan suurimman kiinteistöyhtiön Evergranden maksukyvyttömyys. Sillä on vaatimattomasti 300 miljardin velkavuori, josta erääntyy lähipäivinä usea miljardi.

Korkojaankaan

WP Twitter Auto Publish Powered By : XYZScripts.com