Saksan vaalituloksessa on keskitytty CDU:n ja Merkelin mahtivoittoon, mutta itse näen tuloksessa toisen merkittävän trendin, joka on tuttu monesta EU-maasta. CDU:n liberaali porvarillinen apupuolue FDP putosi parlamentista jäätyään alle viiden prosentin äänikynnyksen. FDP:n paikan vaihtoehtoisena porvaripuolueena on kaappaamassa eurovastainen AfD. Se lähes ylitti viiden prosentin äänikynnyksen, vaikka puolue perustettiin tänä vuonna. Se on kova saavutus, mikä lupaa nousevaa tulevaisuutta – etenkin kun katsotaan eurovastaisten puolueiden menestystä muissa EU-maissa.

AfD vastustaa nykymuotoista euroa. Puolue mieluummin hajottaa valuuttaunionin kuin jatkaa tukipolitiikkaa missään muodossa. Linja tekee AfD:sta mahdottoman kumppanin CDU:lle, vaikka puolueiden arvoissa on yhtäläisyyksiäkin. Jos AfD yltää seuraavissa vaaleissa parlamenttiin, hankaloituu CDU:n asema hallituksen muodostajana entisestään, vaikka se säilyisi valtapuolueena.

AfD ei ole yhden asian puolue, vaan sillä on kattava ja uskottava ohjelma. Puolue vei paljon ääniä FDP:lta, ja se toi uurnille paljon uusia, valtapuolueiden europolitiikkaan kyllästyneitä äänestäjiä. Johdosta löytyy lahjakasta väkeä ja rahoituksen takaavat vauraat yksityiset tukijat. Saksan puoluekartan muutos voi olla pysyvä.

Monessa EU-maassa suunta on ollut sama: perinteiset valtapuolueet menettävät asemiaan uusille puolueille, jotka yleensä ovat eurokriittisiä. Osa niistä on todella radikaaleja, kuten Kreikan äärivasemmistolainen Syriza ja natsistinen Kultainen aamunkoitto. Saksassa on jo äärivasemmistolainen Linke, kommunistien perillinen, jolla on kymmenesosa parlamenttipaikoista. Linken radikalismi taas estää yhteistyön demarien ja vihreiden kanssa. Linkellä on kymmenesosa parlamenttipaikoista.

AfD:n ainoa mahdollinen poliittinen liittolainen olisi CDU, mutta hallituskumppanuus olisi yhtä hankala toteuttaa kuin meillä perussuomalaisten ja kokoomuksen, jyrkästi erilaisen europolitiikan vuoksi. Jos AfD yltää jonnekin samoille luvuille jatkossa Linken kanssa, on Saksassa viidesosa parlamentista hallituskelvotonta, eli ne eivät löydä kumppania muiden kannalta jyrkän linjansa vuoksi. Jos – ja usein kun – kyse on eurovastaisuudesta, kompromissia on vaikea löytää, koska EU- ja eurojäsenyys ovat primaareja kivijalkoja monelle perinteiselle puolueelle, ja kaikenlaisten erillissopimusten tekeminen EU:n kanssa on tie, jolle harva perinteinen puolue on halukas.

Perussuomalaiset eivät mahtuneet europolitiikkansa vuoksi kokoomuksen kanssa hallitukseen, ja sama ongelma on edessä jatkossakin, ellei joku osapuoli selkeästi jousta. Minun käsitykseni on, että perussuomalaiset eivät mahdu hallitukseen niin kauan, kun se vetää europolitiikassaan yhtä tiukkaa linjaa kuin tähän asti.

Vastaava on tilanne monessa EU-maassa. Kreikassa, Italiassa ja Itävallassa radikaalit pienpuolueet ovat pakottaneet toisiinsa vihamielisesti suhtautuneet perinteiset valtapuolueet samaan hallitukseen, koska muualta ei laihintakaan enemmistöä löydy. Suomenkin nykyinen hallituspohja on poliittisesti aika järjetön, mikä näkyy sen sekoilussa ja epäyhtenäisyydessä.

Samaa vaivaa on muuallakin. Hollannissa oli vuosia heikko vähemmistöhallitus, joka pysyi pystyssä Geerd Wildersin äärioikeistolaisen vapauspuolueen tuella, vaikka se ei kelvannut virallisesti hallitukseen. Oppositiosta käsin sillä oli kuitenkin paljon valtaa. Suomessa perussuomalaiset on ollut vastaavassa asemassa, keskusta on nyt tosin syönyt sen vaikutusvaltaa suosiollaan.

Saksassakin on edessä poikkeuksellisen vaikeat hallitusneuvottelut. Demarit kärsivät romahduksen osallistuttuaan viimeksi heikompana lenkkinä suureen koalitioon CDU:n kanssa. Apupuolueen asema koitui FDP:nkin kohtaloksi, sillä se ei saanut mitään tavoitteitaan läpi. Demarit eivät myy nahkaansa halvalla.

Radikaalien pienpuolueiden aiheuttama sirpaloituminen tekee jatkossakin enemmistöhallitusten muodostamisesta vaikeaa. Jos europolitiikka jätetään huomiotta, perussuomalaiset näyttää jo hallituskelpoiselta puolueelta, joka on luiskahtanut alkukitkan jälkeen aika normaaliksi osaksi poliittista kenttää. Mutta samaa on vaikea kuvitella monen muun EU:n populistipuolueen kohdalla.

Vaalitappion kärsineille valtapuolueille hallitusvastuu on vaikea paikka. Mutta jostain hallitukset on kasattava – tosin Belgia eli monta vuotta ilman hallitusta. Pahoin pelkään, että Belgia ei jää yksittäistapaukseksi. Vaikka jäisi, EU:ssa on edessä heikkoja hallituksia, joiden sisällä puolueet kiskovat mattoa toistensa alta sen minkä ehtivät. Suomi on tästä ikävän hyvä esimerkki. Tai sitten tehdään vähemmistöhallituksia, jotka eivät kykene minkäänlaisiin isoihin päätöksiin, kuten Hollannissa.

Ikävin puoli tässä kehityksessä on, että suurten päätösten tekemisestä tulee vaikeaa, mikä vaikeuttanee EU:nkin toimintaa. Eivätkä suuret ja latteat koalitiot eivät ole demokratian kannaltakaan hyvä tilanne. Vahva hallitus ja selkeä – sekä hallituksen muodostamiseen kykenevä – oppositio tarjoavat vaihtoehtoja, joita ilman politiikasta katoaa dynamiikka.

Tähän suuntaan kehitys on EU:n sisällä kuitenkin edennyt. Eurokriittisten mielestä syy on EU:ssa itsessään, ja oma totuutensa siinä tietysti onkin – oli selvää, että integraatio nostaa ajan mittaan vastarintaa. Niin tai näin, politiikan hoitamisen kannalta edessä on kimurantteja aikoja. Euroopan talouden kannalta tämä toimintaympäristö on kaukana ihanteellisesta.

Ei asia onneksi ihan näin yksioikoinen ole. Itävallassa radikaalipuolueet keräävät kolmasosan äänistä, ja hallitusvastuun ovat kantaneet perinteiset puolueet maltillisessa konsensushengessä. Se on varmasti tylsää politiikkaa, mutta ainakin taloudellisesti Itävalta on pärjännyt konseptillaan varsin hyvin. Mutta kaikille ei välttämättä käy näin onnellisesti. Italiassa suuri koalitio natisee liitoksissaan, ja päätösten tekeminen on vaikeaa. Aika sama tilanne on meilläkin.