Yritän olla juuttumatta Talvivaaraan liiaksi, mutta se tuottaa näköjään väistämättä jatkuvasti kommentin arvoisia tilanteita, joten tartun niistä yhteen tuoreeseen (muitakin oli tarjolla, otin tämän tiiviyden vuoksi). Useat kansanedustajat sanovat olevansa mahdollisesti valmiit Talvivaaran rahoituksen jatkamiseen, mutta sen edellyttävän asiantuntijaraporttia, joka katsoo yrityksellä olevan edellytyksiä jatkaa toimintaansa. Kuulostaa hyvältä – mutta mistähän asiantuntijoista poliitikot puhuvat? Mistä ne kerätään?

Talvivaaran kaltaisen uutta teknologiaa käyttävän kaivosyhtiön asiantuntijat eivät ole jostain apteekin, yliopiston tai ministeriöiden luukusta löytyvä patenttipakkaus. Koska kyseessä on uusi teknologia, sen arvioimiseen kykeneviä ei löytyne jonoksi asti. Periaatteessa paras tieto on yrityksessä itsessään, mutta se ei ole toimintaa saanut kannattamaan. Toiseksi varmin tieto on samanlaista tekniikkaa käyttävillä kilpailijoilla. Tietääkseni ne eivät ole tehneet Talvivaarasta merkittäviä ostotarjouksia, joten vakavana asiantuntijalausuntona kiinnostuksen puutettakin voi pitää, etenkin jos tarjokkaita ei jatkossakaan ilmaannu. Jos yhtiön velkojatkaan eivät ole valmiit lisärahoitukseen, on sekin yhden asiantuntijasektorin tuomio. Rahoittajienhan on pitänyt perehtyä yhtiöön huolella, koska ovat sijoittaneet siihen toista miljardia.

Parasta kotimaista talousosaamista edustavat suuret sijoitusyhtiöt, koska he – siteeraan tässä Kaitsun mainiota korkomarkkinajuttua – ”laittavat omat, yrityksen tai eläkkeensaajien rahat likoon ennusteensa puolesta ja vastaavat omalla omaisuudellaan tai työpaikallaan onnistumisesta. He ovat tyypillisesti eläkevaroista huolehtivia talouden asiantuntijoita tai investointipankkien parhaita toimijoita taikka valtiovarainminiseriön huippuasiantuntijoita. Markkinoilla toimii sijoitusmaailman ehdoton eliitti.” Jonkinlaista osaamista olettaisi löytyvän Solidiumistakin, hallinnoihan se valtion – toistaiseksi vielä – mittavaa pörssiomaisuutta. Todella suuria pelureita ovat eläkerahastot, joiden talousasiantuntemuksen pitäisi olla maan huippua. Ja kuten tunnettua, eläkerahastot nostivat kytkintä hyvissä ajoin Talvivaarasta, todettuaan yhtiön vaikeudet liian suuriksi. Eivätkä ne ole haaskalle ilmestyneet, eli tarjoutuneet rahoittajiksi uuden osakeannin kautta – nythän yhtiön saisi pilkkahintaan. Solidiuminkin into on lopulta kuivunut.

Mistä poliitikot siis aikovat löytää ne ”asiantuntijat”, joilla on suurempi kompetenssi kuin jo kuvioissa mukana olleilla instituutioilla? Otetaan pari proffaa Aalto-yliopistosta ja muutama valtiovarainministeriön päällikkö, koristeeksi kaikkien alojen erikoisosaaja filosofi Himanen? Pyydetään peräti ulkomaista apua? Ei kai sentään, miltä se näyttäisi äänestäjien silmissä – ties mitä myyriä tänne lähettävät. Siis kotimaisia.

Lähestymistapa on kaikkiaan ominainen poliitikoille. Vaikka omien valtavan isojen rahojensa puolesta päättävät kotimaiset asiantuntijat ja ulkomaiset kilpailijat ovat toistaiseksi antaneet tyrmäyksen Talvivaaran tulevaisuudenuskolle, niin eduskunta uskoo yhä löytävänsä jostain parempaa ja ilmeisesti ”puolueettomampaa” tietoa. Ja jos poliittinen motiivi on tarpeeksi vahva (Talvivaaran halutaan jatkavan työllisyyden nimissä), niin varmasti tavoitetta tukeva asiantuntijalaumakin saadaan kasaan. Ja jos raportti on ristiriitainen tai monitulkintainen, siitä voi kukin poimia mieleisensä rusinat. Oma selkänoja on siten varmistettu: päätökseni perustui asiantuntijaraporttiin…

Tämä on yksi syistä, miksi suhtaudun hyvin nihkeästi valtion harjoittamaan yritystoimintaan (jota Talvivaarasta on kenties tulossa, sehän on jo pääomistaja ja osuus varmasti kasvaa, jos yhtiö vielä jatkaa – valtion rahan varassa). Poliitikot toimivat valtioyrittäjinä näin: ensin on poliittinen motiivi, ja se on työpaikkojen luominen. Motiivi on sinänsä hyvä, mutta ongelmallinen liiketoiminnan lähtökohdaksi, koska yritysten olemassaolo markkinataloudessa perustuu kannattavuudelle, ei työpaikkojen luomiselle. Työpaikat ovat myönteinen sivuvaikutus. Jos kannattavuus ei toteudu, työpaikat pysyvät vain tuen varassa. Ja se on kallista työllistämistä verrattuna terveeseen liiketoimintaan.

Kun motiivi on asettanut tehtävän, poliitikot etsivät sen toteuttamiseen vaadittavan asiantuntijaryhmän. He päättävät, millaisin ehdoin liiketoiminta voidaan toteuttaa. He eivät ole yrittäjiä, jotka hankkeeseen lähtevät omalla riskillään, ideallaan ja työllään, vaan toiminnan kannalta ulkokohtainen lausuntokomitea. Jos ja kun se painaa vihreää valoa, hanke lähtee käyntiin. Sitten vain palkataan sopivaa väkeä ja valtio on edistänyt maan taloutta ja työllisyyttä.

Valtion omistamassa yritystoiminnassa ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta tältä pohjalta harvoin luodaan terveitä omin voimin pärjääviä yrityksiä. Liiketoimintaosaamista ja hyviä yritysideoita ei voi noin vain ostaa vapailta markkinoilta, eikä poliittinen motiivi (työpaikkojen tarve) sellaiseksi muutu sormia napauttamalla. Valtiolla on pääomia, mutta se on vasta terveen liiketoiminnan yksi edellytys, samoin tahto. Vaikkapa akateemisella väellä on alansa osaamista, mutta yrittäjiä he eivät ole. Kun firmaan palkataan ammattijohtajia, tuovat he kovaa liiketoimintaosaamista, mutta ei heistäkään ole välttämättä apua, jos liikeidea ei ole taloudellisesti kantava, vaan heijastelee vain poliittista tahtoa ja tarpeita.

Toivoisin toki Talvivaaran toipuvan menestyväksi yhtiöksi, joka työllistäisi kainuulaisia ja muitakin suomalaisia, ja toisi vero- ja osinkotuloja valtion kassaan. Mutta olen jo vuosia pitänyt Talvivaaraa korkean riskin yhtiönä, ja samaa mieltä ovat nyt kaikki edellä mainitut asiantuntijatkin, jotka eivät lämpene sen jatkorahoitukselle (jonka tarve olisi varmasti satoja miljoonia, nyt otsikoissa oleva 40 milliä riittää vuoden loppuun).

Edellä kuvatuista syistä en myöskään usko mihinkään puolueettomaan ja ylimaalliseen viisaaseen asiantuntijakomiteaan. Parhaat asiantuntijat ovat jo käyneet astialla, ja kääntäneet sille selkänsä. Jos heitä ”taitavampia” asiantuntijoita löytyy – eli he puoltavat Talvivaaran jatkoa taloudellisin perustein – on takana luultavasti poliittinen tilaustyö, jonka toteuttajat tietävät tarkkaan, mitä heidän odotetaan kannakseen ottavan.

Tämä on, noin karkeasti ottaen, poliitikkojen metodi, kun he ryhtyvät julkisilla varoilla kapitalisteiksi.