Oletko toimistotyöläinen, sisällöntuottaja, tiiviin tiimityön sankari? Ahdistaako? Koetko työsi epämääräiseksi, hyödyttömäksi, todellisuudesta irtaantuneeksi? Haetko helpotusta nikkaroinnista, käsitöistä, metsäpalstan perkaamisesta? Jos, niin tartu yhdysvaltalaisen Matthew B. Crawfordin kirjaan Elämän korjaajat (Niin & Näin 2012).

Akateemisessa perheessä kasvanut Crawford on räplännyt ikänsä moottoripyöriä. Intohimonsa ohessa hän luki itsensä filosofian tohtoriksi, ja teki jonkin aikaa töitä koulutuksensa mahdollistamassa hyväpalkkaisessa asemassa yksityisellä sektorilla, ajatushautomon (think tank) johtajana. Ne ovat poliittisesti sitoutuneita tutkimuslaitoksia, jotka tuottavat arvomaailmansa pohjalta yhteiskunnallisia ratkaisumalleja ja tutkimuksia – eli osallistuvat käytännössä poliittiseen keskusteluun tieteeseen tukeutuen.

Crawford turhautui nopeasti työhönsä, koska piti sitä todellisuudesta vieraantuneena, hyödyttömänä tai jopa vahingollisena, ja henkisesti palkitsemattomana. Hän ei pidä kokemustaan poikkeustapauksena, päinvastoin Crawford katsoo suuren osa nykyisestä työelämästä kadottaneen mielensä monellakin tavalla. 

Suuri osa toimistotyöstä perustuu sosiaalisiin suhteisiin, abstraktioilla pelaamiseen ja mielikuvien tuottamiseen. Se vieraannuttaa heidät todellisen työn kokemuksesta. Toimistotyöläinen ei usein hahmota, mitä hän ja hänen työnantajansa konkreettisesti tekevät, tai ainakaan omaa osuuttaan prosessissa kuin likimääräisesti. Tiimityössä työtehtävien ja vastuun rajat ovat hämärät, joten työntekijöiden työn tuloksia on vaikea mitata – muuten kuin työnjohdolta saatuina tunnustuksina. Ne taas perustuvat enemmän sosiaaliseen suhdepeliin kuin itse työhön. Kenelläpä ei olisi kokemusta siitä, että työorganisaatiossa ohitsesi kiilaa kollegoja aivan muilla ansioilla kuin pätevyydellä?

Konkreettisten mittapuiden puuttuessa työelämästä on tullut Crawfordin mielestä pienimuotoista hovikulttuuria, jossa yhteisön jäsenet taistelevat loputtomasti organisaation suosiosta ennen kaikkea sen mukaan, kuinka hyvin työntekijä mukautuu hänelle asetettuihin persoonallisuusvaatimuksiin: oikeaan asenteeseen, ryhmähenkisyyteen, yrityksen normien omaksumiseen. Oikea persoonallisuustyyppi – eli hyvä jätkä tai mimmi – etenee, koska toimii nurkumatta organisaation ehdoilla. Työn tulosten kanssa sillä ei usein ole mitään tekemistä – jo siksi, että tuloksia on mahdoton mitata objektiivisesti.

Sen vuoksi virastojen ja suuryritysten sisäinen kielikin on muuttunut absurdiksi jargoniksi, jota kukaan ei oikeasti käsitä. Tiheästi vaihtuva muotikäsitteistö, joita kaikenkirjavat strategialäpyskät ja palaverit pursuavat, kertoo todellisesta työstä vieraantumisesta. Uudiskieli ja käsittämättömät strategiat luovat mielikuvan vauhdikkaasta kehityksestä – vaikka todellisuudessa ne vain peittävät työntekijöiden hämmennyksen työnsä epämääräisyydestä. Kyse on kollektiivisesta itsepetoksesta verbaalisessa muodossa.

Tämän sosiaalisen teatterityön vastakohdaksi Crawford nostaa käsityöammatit, kuten moottoripyörien korjaamisen. Käsityöläinen ei harhaile abstraktioiden täyttämässä verbaalisessa sumussa, vaan hän tutkii konkreettista todellisuutta ja todellisia ongelmia. Käsityön tulokset eivät perustu organisaation sattumanvaraiseen palautteeseen, vaan ne ovat helposti mitattavissa: toimiiko laite vai ei. 

Sen vuoksi käsityö palkitsee henkisesti. Tulos ei riipu hovikulttuurin sisäisistä suhdanteista, vaan tekijä voi olla työstään ylpeä, vaikka pomo ei pärstäkerroinsyistä selkään taputtaisi.  Toimistotyön vieraannuttavuutta Crawford pitää syynä erilaisten käsityöharrastusten kukoistukseen. Sieltä etsitään kokemusta konkreettisesta, hahmotettavasta ja siten palkitsevasta työstä.

Crawfordin kirja on hyvin poleeminen, joten sen väitteet ovat tarkoitushakuisesti kärjistettyjä. Monessa kohtaa esittäisin kiivaita vastaväitteitä, kuten hänen arvostellessaan modernin talouden perustaa, pitkälle jalostunutta työnjakoa. Crawfordia voi syyttää antimodernistiseksi romantikoksi – mutta ei sivistymättömäksi tai tyhmäksi, niin laajasti ja älykkäästi hän lähdemateriaalia käsittelee. Ja reipas poleemisuus tuo tekstiin virkeyttä.  

Joka tapauksessa Crawfordin kuvaamat toimistotyöläisen vierauden tunteet ovat tuttuja monelle. Suosittelen kirjaa kaikille työelämästä, yrittämisestä ja moottoripyöristä kiinnostuneille.