Mitä kuuluu pankkiunionille?
Mitä kuuluu pankkiunionille?
Eurooppalaisen pankkiunionin oli määrä katkaista haitallinen sidos pankkien ja valtioiden väliltä. Miksi pankkiunionia tarvitaan? Mitä sen eteen on tehty? Miksi siitä riidellään?
Viime vuosikymmenen aikana Euroopan pankkimaailmassa syntyi kaksi erilaista ”pankkivaltakuntaa.” Ensimmäinen oli pankkien välinen valtakunta, jossa rahoituslaitokset luotottivat toisiaan ristiin rastiin. Tämä valtakunta levisi nopeasti yli oikeiden valtakunnan rajojen, ja siitä muodostui hyvin euroopanlaajuinen verkosto. Tästä voidaan käyttää nimitystä ”tukkumarkkinat.”
Toinen tällainen pankkivaltakunta muodostui pankkien ja muiden toimialojen, sekä kotitalouksien väliselle luototukselle. Tämä noudatti hyvin pitkälti kansallisia rajoja. Tästä voidaan käyttää nimitystä ”jälleenmyyntimarkkinat.”
Näiden kahden eri valtakuntien rajoja ei voida pitää mitenkään ehdottomina, vaan ainoastaan hyvin tyypillisenä jakolinjana. Esimerkiksi ranskalainen pankki aniharvoin myönsi luottoa suoraan espanjalaiselle kotitaloudelle asuntoa varten. Sen sijaan ranskalaispankki myönsi luoton tukkumarkkinoiden kautta espanjalaispankille, ja espanjalaispankki sitten jälleenmyyntitorilla myönsi luotot espanjalaisasiakkailleen.
Huomattavaa on, että viime vuosikymmenellä rahoitus myös valtiolainoihin oli hyvin euroopanlaajuista. Huippuvuonna 2005 puolet pankkien omistamista valtiolainoista kohdistui muualle kuin kotimaahan. Kriisin alettua juuri tässä osuudessa on tapahtunut raju pudotus. Pankeilla on nyt vain vajaa neljännes ulkomaan valtiolainoja koko kannasta. Pankkien välinen tukkumarkkina on sekin hiipunut erityisesti kriisimaiden kohdalla.
Lisäksi huomioitavaa on se, että Suomen kohdalla jälleenmyyntimarkkinat ovat edelleen varsin kansainväliset. Näin ollen olemme enemmänkin poikkeus, emmekä voi siksi peilata Suomen tilannetta muualle Eurooppaan.
Mitä pankkiunionilla korjataan?
Erityisesti euroalueen kriisimaissa koettiin hurja eristäytyminen pankkien tukkumarkkinoilla. Näiden reunamaiden valtiolainojen myynti ei enää onnistunut ulkomaille. Lisäksi reunamaiden pankit jäivät nekin ilman eurooppalaista rahoitusta, eivätkä nekään voineet siksi ostaa kotimaansa velkakirjoja. Toisin sanoen, eurooppalainen pankkisektori kokonaisuudessaan segregoitui ja eristäytyi. Ydinmaissa rahaliikenne säilyi myös rajat ylittäen.
Syy tällaiseen eristämiseen on luonnollisesti tappioiden pelko. Koska markkinat olivat omatoimisesti lähteneet ”syrjimään” kriisimaita, päättivät poliitikot repiä raja-aidat rikki vaikka väkisin. Päättäjät eivät kuitenkaan voi pakottaa pankkejaan myöntämään luottoja pitkin Eurooppaa. Pankkiunionilla onkin tarkoitus poistaa ne luontaiset esteet, jotka varovaisuuden vuoksi ovat syntyneet.
Itse pankkiunioni on laaja kokonaisuus, ja siihen on laskettu muutama osatekijä. Yhden osan on tarkoitus hoitaa valvonta. Valvojan toimenkuvaan tulee huomauttaa holtittomuuksista, ja saada sitä kautta riittävän ajoissa hälytyskellot soimaan. Tarkoituksena on estää kalliiden pankkitukioperaatioiden tarve. Ylikansalliseksi valvojaksi on kaavailtu EKP:tä. Tätä tointa varten EKP:n tulee kuitenkin palkata noin tuhat ammattitaitoista asiantuntijaa.
Toinen osa koostuu yhteisestä ratkaisutoimielimestä. Tämä toimii ikäänkuin tuomioistuimena, joka päättää mitä ongelmiin ajautuneelle pankille tehdään. EU:n komissio on kaavaillut itselleen tätä osaa.
Koska tällainen ratkaisuelin tuskin määrää kaikkia ongelmapankkeja lakkautettavaksi, vaan osaa esimerkiksi pääomitettavaksi, niin jostain pitäisi vielä löytää maksaja. Tätä varten aikeissa on perustaa yhteinen pankkikriisirahasto, josta pääomitus voidaan suorittaa. Ideana on, että pankit itse maksavat hiljalleen 10 vuoden ajan kriisirahaston täyteen mittaansa. Kriisirahaston kooksi on kaavailtu 60 miljardia euroa.
Neljäs osio koostuu yhteisestä talletussuojasta, jonka ajatuksena on turvata pankkitalletukset. Tällä pyritään estämään massiivinen talletuspako ongelmiin ajautuneesta – tai uhan alla olevasta – pankista. Yhteisellä suojalla haetaan enemmän uskottavuutta ja suurempaa luottamusta kuin pienemmillä, kansallisilla suojilla.
Mitä on saatu aikaan?
Muutama hulppea kokous. Ensimmäinen osio, eli yhteinen valvonta on sentään nytkähdellyt eteenpäin. Valvonnan osalta on esityksiin tehty muutoksia. Alkuperäinen idea tuoda kaikki europankit yhden ylikansallisen valvojan alle kariutui Saksan vastustukseen. Esitystä onkin muutettu siten, että se koskisi vain EU-alueen suurimpia pankkeja.
Alkuperäisen aikataulun mukaan eteneminen on sekin vesittynyt. Yhteisen valvontaelimen oli alunperin olla määrä hoitamassa tehtäviään jo tänä vuonna. Koska kyseessä oli etukäteisarvioiden mukaan nelipohjaisen luonnoksen ”helpoin osa”, ja sekin viivästyy vähintään vuodella lienee selvää, ettei muutkaan palaset loksahda kohdilleen aivan kivutta.
Valvontaelimen muutokset ovat nekin herättäneet kritiikkiä. Selkein ja näkyvin perustelu löytyy väitteestä, jonka mukaan pienten pankkien jättäminen pois valvonnan alta ei olisi pystynyt havaitsemaan Espanjan asuntokuplaa. Espanjassa suurinta murhetta ovatkin aiheuttaneet pienet säästöpankit, cajat.
Saksa ei ole suoraan kertonut syytä sille, miksi se on halunnut muuttaa esitystä. Saksan mukaan suuret pankit aiheuttavat helpommin häiriöitä markkinoille kuin pienet pankit niiden ajautuessa vaikeuksiin.
Saksa on kuitenkin joutunut tukemaan pieniä landesbankejaan tuntuvasti kriisivuosina. Saksan halu toimia näin saattaa johtua kahdesta syystä. Ensiksi Saksasta voisi tuntua nöyryyttävältä päästää ylikansallinen valvontaelin nuuhkimaan sen pieniä pankkeja. Toiseksi syyksi on esitetty pienten pankkien ja poliitikkojen vahvoja kytköksiä.
Erimielisyysunioni
Valvonnan jälkeen ratkaistavaksi tulee kaikista kiperimmät kysymykset. Kuka saa päättää mitä pankeille tehdään? Kenen pussista mahdolliset pääomitukset maksetaan?
Näihinkin kysymyksiin on otettu tunnustelevia askeleita. Päättäjillä on periaatetasolla ymmärrys riippumattoman ”pankkituomioistumen” järkevyydestä. Ongelma on se, että he haluavat kuitenkin pitää kansallisella tasolla mahdollisuuden sanoa viimeinen sana.
Kriisirahaston suhteen on siinäkin ongelmia. Tulisiko sen olla yhteinen vai kansallinen? Finanssialan Keskusliitto ilmoitti, että ”kansallisten kriisirahastojen verkosto” olisi parempi, mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan.
Kriisirahastokaan ei synny täyteen 60 miljardin euron mittaansa hetkessä, vaan siihen varataan 10 vuotta. Ajatus on, että pankit laittavat ajan myötä syrjään varoja tätä kriisirahastoa varten. Entäpä, jos ongelmia ilmenee hyvin aikaisessa vaiheessa, eikä kassassa olekaan riittävästi varoja? Saksa on nostanut tästä juridisen kysymyksen. EKP:n tehtävänä olisi pian aloittaa tiukka pankkien stressitesti. IMF on arvellut pelkästään Italian ja Espanjan pankeissa piilevän yli 200 miljardin euron pääomavajeen. Uutistoimisto Reuters kertoo, ettei lymyilevistä vajeista ole tarkkaa tietoa.
Yhteinen talletussuoja on sekin vastatuulessa. Näillä näkymin pankkiunionista väännetään kättä ja taitetaan peistä vielä monen monituista kertaa.
Yhdessä asiassa EU:n valtiovarainministerien välillä vallitsee harvinainen yksimielisyys. Jokainen on sitä mieltä, että esityksiin tarvitsee tehdä muutoksia. Financial Times kertoo, että eurojohtajat ovat erimielisempiä kuin koskaan.
Aihe on ollut varsinainen murheenkryyni
Osa kirjoituksesta on tehty jo kuukauden päivät sitten (ellei aiemminkin, en enää muista), mutta aihe on ollut koko tämän lähihistorian niin kovassa muutoksessa aina uusine käänteineen, ettei valmista ole tahtonut tulla. Lopulta päätin, että tuuttaan pihalle – jatkuvasta elämästä huolimatta. Esimerkiksi nyt on aivan viime aikoina tullut tietoon Draghin kirje komissaari Almunialle, että nyt vaan horioppia ne euroveronmaksajat paikkaamaan vajeet, jotka EKP löytää stressitestistään. Draghin mukaan pitää olla tieto maksajasta ennen kuin testi voidaan suorittaa. Kuvitelkaa nyt itse tilanne, jossa huomataan, että "oho 600 miljardia uupuu, kuka maksaa?" Kuorossa vastataan, että "emme me nyt ainakaan."
Crisis reignited.
Hajautettu pankkivalvonta toimii pienten pankkien kohdalla
Minusta on hyvä, että kaikkien pankkien tuominen yhteisen valvonnan piiriin on vesittynyt. On järkevää että valta ja vastuut hajautetaan kansallisvaltioille, silloin kun se on mahdollista. Pieniä pankkeja kansallisvaltiot pystyvät valvomaan ja tarvittaessa tukemaan.
Suurimpia pankkeja on pakko valvoa ja turvata ylikansallisella taholla
Suurimpien pankkien teseet ovat 2500 Mrd:n suuruusluokkaa (Saksan BKT:n luokkaa) ja kriisissä noin 10% taseesta, 250Mrd€, voi koostua hoitamattomista luotoista (Espanjalaisen Bankian taseessa on tällä hetkellä noin 19% huonoja luottoja, mutta tämä on vähän extreme tapaus) ja tuon verran pitäisi kriisin sattuessa pystyä kattamaan. Mainitsemallasi 60Mrd€ kriisirahastolla pystyttäisiin hoitamaan yksi 250Mrd€ tapaus, jos tuota 60Mrd€ pääomaa vivutettaisiin velkarahalla nelinkertaiseksi. Maalaisjärjellä 60Mrd kuulostaa järkevältä kriisirahastolta, ja on mielestäni järkevää, että suurimmat pankit rahoittavat tuon summan. Kyse on nimenomaan vakuutuksesta suurimpien pankkien virheiden varalta ja suurimmat pankit saavat hyödyn vakuutuksesta. Ne saavat kansainvälisiltä markkinoilta halvemmalla rahaa, kun niillä on vakuutus.
Jos valvonta on ylikansallisella tasolla, niin myös vastuu pitää olla samalla taholla. Ei kansallisvaltioita voi velvoittaa pelastamaan jotain alueellaan toimivaa pankkia sen takia, että jokin ylikansallinen elin on todennut sen olevan heikossa hapessa. Kyllä vastuut ja valta täytyy kulkea käsi kädessä. Tuo 60Mrd€ kansainvälinen kriisirahasto on mielestäni välttämätön, jos valvonta on kansainvälisellä tasolla.
Hajautettu päätöksenteko on turvallisempaa, silloin kun se on mahdollista
Kansalliselle tasolle hajautettu pienten pankkien valvonta ei pelasta kaikelta. Esimerkiksi Espanjan pankkikriisi, jossa pienien pankkien yhdensuuntainen virheellinen toiminta johti nämä kaikki pienet pankit samanaikaisesti kriisiin, olisi pudottanut Espanjan valtion polvilleen, aivan niin kuin sanot. Pitää paikkansa – systeemisiltä riskeiltä on vaikea kokonaan etukäteen suojautua. Keskitetyt järjestelmät ovat tässä suhteessa vielä huonompia. Virhe keskitetyssä Eurooppalaisessa pankkivalvonnassa, voi johtaa koko Euroopan polvilleen samaan tapaan kuin FED:n valvonnan nukahtaminen USA:n asuntokriisin yhteydessä johti USA:n ja Euroopan pankkijärjestelmät kriisiin. Mitä suurempi keskitetty järjestelmä, sen suurempaa on tuho, kun järjestelmä pettää.
Hajatettu päätöksenteko on turvallisempaa, silloin kun se on mahdollista.
Finanssit ovat sekaisin
Meidän pitäisi miettiä taas uudelleen koko maailman pääomamarkkinoiden rakenne. Tämä trendi, missä vapautetaan pääomamarkkinoita alkoi öljykriisin aikoihin 1974 kun vapautettiin pääomien hankintaa sekä kilpailua vapautettiin Yhdysvalloissa. Tähän oli kaksi suurta syytä öljykriisi sekä Vietnamin sota. Tässä rytinässä Englanti ajautui kriisiin ja -76 rahoituskriisiin. Thatcher nousi valtaan ja Ranskassa taas elvytys- ja sosialismipolitiikka ajautui karille (1981). Paniikissa muutettiin kaikki ja 1983 vapautettiin monia asioita. EU:ssa kiellettiin pääomakontrolli 1991 ja se mahdollisti spekulaation kasvamisen. Tämän vuoden Nobel-palkinnon voittaja Eugene Fama on tehokkaiden markkinoiden keksijä ja se sanoo, että pitkän aikavälin ylituottoja markkinoilta on hyvin vaikea saada. Tämän johdosta pyritään hankkimaan lyhyen aikavälin voittoja vahvalla vivutuksella. Tämä kasvattaa arvopaperistumista ja sen vaikutusta reaalimaailmaan koska lainat on paketoitu markkinoille. Tämä siksi, koska matalien korkojen aikana ei kestetä suuria luottotappiota joten riskit on myytävä eteenpäin. Ei riskit kuitenkaan katoa, jollakin ne aina ovat. Näiden liikkeiden takia, jolla paketoidaan, pilkotaan, suojataan jne. rahoitusmarkkinoiden perustoiminta eli rahan siirto säästäjilta investoijille on kallistunut. Nykyään on kalliimpaa siirtää euro säästäjältä investoijalle kuin 50 vuotta sitten. En edes puhu toisesta suuresta arvopaperistumisen voimasta joka on rahan lisääminen pankkijärjestelmän kautta. Koko maailman finanssimaailma on taas rikki ja se vaatisi jonkun suuren uudistuksen. Kohta näemme jonkun suuren paradigman muutoksen jonka viimeksi näimme 40 vuotta sitten.
Usea on tätä mieltä
Samantapaisiin mielipiteisiin törmää tämän tästä, mutta ei juurikaan näin hyvin perusteltuna (käytit pähkinän kuoren kirjoituspinta-alan verraten tehokkaasti). Mitä tästä seuraa? Tähän on näkemyksiä laidasta laitaan, ja jokaisen mielipidettä yritän kärsivällisesti kuunnella, vaikken itse olisikaan samaa mieltä.
Rajuimmathan on, ettei finanssipuolelle jää kiveäkään kiven päälle, ja että resetti on sitten totaalinen. Yksi näkee maailmansodan, toinen keräily- ja vaihdantatalouden jne.
Kansallistaminen
1960-luvun radikaalinuorison mielestä pankit pitäisi kansallistaa. Niin minustakin vaikka en ole 60-luvulla enkä nuori enkä edes kommunisti. Jos raha on keskuspankin ja rahan omistajan välinen sopimus niin ei siinä välistäryöstäjiä tarvita. Sano yksi maailmaa hyödyttävä keksintö minkä joku pankkiiri olisi keksinyt. On he välillesti rakennustekniikkaa edistäneet kun pankeille on tehty satoja metrejä korkeita lasisia temppeleitä. Babyloniassa noin 1500 eaa. rahaa talletettiin temppelehin, koska kukaan ei kirkkoja tohdi ryöstää. Sitten papit lainasivat rahaa eteenpäin. Nämä nykyajan temppelit eli pankit pitäisi pudottaa jalustaltaan ja maallistunut yhteiskuntamme voisi hoitaa rahan luomisen ja jakelun halvemmallakin tavalla. Helpoin tapa ihminen on ryöstää jos hän hattu kourassa kantaa ryöstäjälleen rahansa.
Laitoin tuohon kuvaan maailman pörssi-indeksin (msci world) sektorijaon. Ei tuossa ole mitään järkeä, että rahanjakelu on liiketoimintana kaksi kertaa suurempaa kuin maailman energiantuotanto ja yhtäsuurta kuin telekommunikaatio+terveydenhuolto sekä raaka-aineet. Vaikka finanssisektori on noin suurta, niin sen tehokkuus on vain laskenut viimeisen sadan vuoden aikana. Sano yksi muu ala minkä tehokkuus ei olisi parantunut tuona aikana? Eikö maailma olisi parempi jos terveydenhuoltoon käytettäisiin liki tuplasti enemmän varoja ja pankkeja supistettaisiin 90+%?
Ja sitten Eurooppa…
Jos vastaavanlaisen piiraan tekisi eurooppalaisesta kokonaisuudesta niin tuo vinouma olisi vieläkin suurempi. Siitä nyt selkeimpänä oireena on tästä pankkiunionista tappeleminen. Pankkien osuus yrityskannan rahoittajina on niin poskettoman suuri, että liian paljon hapanta tavaraa on "terveen pankkitoiminnan" panttivankina. Me eurooppalaiset olemme tämän piiraspalan panttivankeja.
NPL:n määritelmä
Aiemmin tuottamattomien, tai happamien, luottojen määritelmä on Europpassa ollut sekin hyvin laaja. Nyt on ihan viime aikoina päästy yhteiseen käsitykseen, mitä tavallisesti on käytetty: kun luoton hoito on vähintään sen 3 kuukautta jäljessä. Tällainen yhdenmukainen määritelmä ei sekään toki takaa, että kura oli kokonaisuudessaan tässä. NPL:n määritelmää voidaan aina kiertää myöntämällä lisäluottoja aiempien luottojen hoitoon (pikavippikierre). NPL-lukemat siis kertovat ainoastaan happamien luottojen vähimmäismäärän.
Tämä voidaan laskea "aihetodisteeksi", mutta voisiko nyt kiristyneiden luottohanojen eritoten Italiassa ja Espanjassa johtua myös siitä, ettei pankeilla ole kamalan hyviä kokemuksia pk-yritysten luotottamisesta? Luin aikoja sitten, että Espanjassa on läjäpäin (tuhansia) pieniä raksafirmoja, joilla ei ole ollut minkäänlaista operatiivista liiketoimintaa moneen vuoteen, mutta jostain ihmeen syystä ne nyt vain ovat pystyssä – tekemättä yhtään mitään.
Pankkiunionin pääomituspuolta valotti myös J. Hurri kirjoituksellaan tänä aamuna. Jos minulta kysyttäisiin "kuka maksaa?", niin en voi oikein sanoa muuta kuin "se, jolla on rahaa". Rahakkuuden käsitettä pitää toki laajentaa siten, että nekin kelpaavat, joilla on markkinamahdollisuudet nostaa rahaa. Suomi on n. 30 prosenttiyksikköä "perässä" euroalueen valtiontalouden velasta per bkt. Toisin sanoen, noin 50 gigaeuroa voisi hyvinkin nostaa lainana (plus se 11 miljardia EVM:lle).
Valvontapuolesta olen samaa mieltä. Ylikansallisella toimijalla ei ole yhtä hyviä mahdollisuuksia valvoa isoa kirjoa pankkeja. Ei ainakaan, jos duunit pitää aloittaa kesken kiireisintä paniikkia. Se on sitten kokonaan toinen juttu, että kiinnostaako tuo valvonta. Mainitsemasi esimerkki Yhdysvalloista on aika surkea. SEC:n pojat viihtyivät aikuisviihteen parissa samaan aikaan, kun turskaiset CDO:t lähtivät jakoon. Vaan mitäpä tuosta, pääasia lienee, että viihtyy työssään.