Henri jo käsitteli jo laajasti ja ansiokkaasti stressitestejä, jotka EKP aloittaa löytääkseen euroalueen vakavaraisuudeltaan liian heikot pankit. Jatkan hieman sen ehdoista ja seurauksista, sillä pankkiunionin keskeisiä tavoitteitahan on horjuvien pankkien ja talousongelmaisten valtioiden napanuoran katkaiseminen.

Kuka pääomittaa pankit? Jos pankilla on liikaa roskalainoja ja liian vähän pääomaa, ei sillä ole resursseja täyttää tehtäväänsä kansantaloudessa: kanavoida pääomia yrityksille ja kuluttajille. Se vain kituu lyhytaikaisen rahoituksen varassa ja toimii talouskasvun tulppana. Kyse on todella isosta asiasta. Japani jätti 1980-luvun suuren pankkikriisinsä siivoamatta paljolti politiikan ja talouselämän törkyisten ristisiitosten vuoksi, eikä se ole toipunut leväperäisyydestään täysin koskaan. Heikosta talouskasvusta ovat kärsineet etenkin nuoret, joiden asema horjuvilla työmarkkinoilla on pysynyt heikkona. Japanissa puhutaan kadotetuista sukupolvista.

Europankeilta kerättävä kriisirahasto ei tähän hätään ehdi. EKP ei pääomitukseen osallistu. Yksityisellä rahalla voidaan pääomavajeita paikata, jos riskihakuisia sijoittajia löytyy. Sen varaan ei kuitenkaan voi liikaa laskea. Pankkien nykyisiä omistajia ei voi lain mukaan velvoittaa lisäämään sijoituksiaan vasten tahtoaan, vaikka mahdollista se toki on.

Suomen kanta on, että jokainen valtio hoitaa omat pankkinsa. Linja on veronmaksajien kannalta looginen, koska pankkimme ovat euromitassa hyvässä kunnossa ainakin nykytietojen valossa. Luottohäiriöt ovat tosin mielläkin kovassa kasvussa samaan aikaan työttömyyden nousun ja asuntojen hintojen laskun kanssa – ei ihan vaaraton yhtälö.

Resursseiltaan ylivertainen Saksa on Suomen kanssa samalla linjalla. Mutta kun kaikki pitävät kiinni omista penneistään ja rajoistaan, mistä löytyvät rahat talouskriisistä pahiten kärsineiden pankkien pääomitukseen? Kriisimaat kärsivät jo nyt ankarasta rahapulasta. Ilman ihmeitä euromaiden hallitusten on pakko kaivaa kuvetta, tai sitten pankkikriisi jää hoitamatta – sitähän on jo veikkailtu. EKP siirtää testejä aina vain eteenpäin, koska maksajia ei löydy.

Mutta poliitikkojen ei pitäisi siirtää päätöksiä epämääräiseen tulevaisuuteen. Elpyminen edellyttää pankkisektorin tervehdyttämistä, aivan kuten Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa vaaraan suhtauduttiin sen vaatimalla vakavuudella. Vuoden 2008 finanssikriisissä Yhdysvallat kansallisti nopeasti vakavaraisuudeltaan kehnot pankit ja pääomitti ne. Zombiepankkeja ei syntynyt, ja pankkisektori toipui hämmästyttävän nopeasti. Veronmaksajat ovat jo saaneet pankkituet takaisin, kun valtio myi omistuksensa pankkien toivuttua talouskasvun myötä. Eurooppalaiset arvostelevat hanakasti Yhdysvaltoja asiasta jos toisesta, mutta pankkikriisinsä se hoiti aivan toisella teholla, ja elpyi sen ansiosta paljon Eurooppaa paremmin.

Yksi mahdollisuus olisi antaa pääomitusvastuu Euroopan vakausmekanismille, ja myöntää sille pankkilisenssi, jolloin se voisi nostaa rahaa markkinoilta ja keskuspankista. Sitten ei raha loppuisi kesken. Mutta ajatusta pidetään liian riskialttiina, koska sitä vastustetaan. Se kyllä ratkaisisi rahapulan.

Kysynnän pysyvä takkuaminen euroalueella iskisi kaikkia euromaita, ei vähiten vientiriippuvaista Suomea. Ja pitkä taantuvan talouden jakso tulisi vielä kalliimmaksi kuin Japanissa, koska euroalueella nuorisotyöttömyys on etenkin kriisimaissa järkyttävällä tasolla – Espanjassa ja Kreikassa reilusti yli puolet alle 25-vuotiaista on työttömänä. Suomessa moniin 1990-luvun laman loukkuun jääneisiin nuorin ja heidän lapsiinsa massatyöttömyys jätti lähtemättömät arvet, joista he maksavat vieläkin.

Pankkikriisien hoito on kallista, mutta vielä kalliimpaa on hoitamatta jättäminen. Erityisen kohtuutonta se on nuoria kohtaan, koska he eivät ole sotkua olleet tekemässä. Itsekkyys ja typeryys tähän kriisin Euroopan ajoivat, ja ne meidät siellä pitävätkin, ellei asenteissa tapahdu selkeää muutosta. Pankkikriisien hoidossa ei voi tuijottaa vain omaa napaa, jos pankkiunioni on aikomus toteuttaa muutenkin kuin iskulauseena.