Elinkeinoministeri Jan Vapaavuori kirjoitti hyvin argumentoidun blogin valtion ja yritystoiminnan suhteesta. Aiheen tekstiin on antanut STX Finland, jota Helsingin Sanomat oli käsitellyt taas laajasti. En ole ao juttua nähnyt, mutta Vapaavuoren teksti on siitä riippumatta hyvä (http://www.vapaavuori.net/index.php?p=1_3&nid=259 ). Yksi kohta tekstissä on kuitenkin sellainen, jota julkisessa keskustelussa on kritisoitu ällistyttävän vähän, siis aiemminkin. Vapaavuori toteaa, että:

”… Valtiovallan käytettävissä on paljon sellaista yrityskohtaista talous- ja muuta informaatiota, joka ei ole yleisessä tiedossa. Tähänkin ajankohtaiseen telakka-asiaan liittyy paljon liike- ja pankkisalaisuuksia. Se on monella tapaa harmi, koska tämän takia useimmat julkiseen keskusteluun osallistuvat eivät voi tietää kaikkia asiaan vaikuttavia tosiasioita. Ja ne taas, jotka tuntevat faktat, eivät voi niitä kertoa. Osin tämän takia tapauksen ympärillä liikkuu paljon huhuja, väitteitä, spekulaatioita ja jopa ns. asiantuntijakommentteja, joista varsinainen asiantuntijuus usein loistaa poissaolollaan. Toisaalta pitää ymmärtää, että liike- ja pankkisalaisuus ovat itsessään tärkeitä peruspilareita markkinoiden toiminnassa, ja että niillä suojataan monia tärkeitä ja systeemin toiminnan kannalta jopa elintärkeitä arvoja. Myös erilainen psykologinen sodankäynti on kovaa. On selvää, että huhumyllyyn tuotetaan aika ajoin myös tarkoituksellisesti väärää informaatiota. Varsinkaan asiantuntijakommenttien antaminen tältä pohjalta ei ole kovinkaan asiantuntevaa.”

Se on tietysti selvää, että valtiojohdolla on tällaisessa tapauksessa rutkasti enemmän tietoa yhtiön tilasta kuin muilla, esimerkiksi tiedotusvälineiden edustajilla. Mutta mitä me taloudesta kirjoittavat tai muut sille voimme? Pitäisikö meidän pitää turpamme kiinni, koska emme tunne kaikkia faktoja? Tai vain todeta lauhkeasti, että viisaat päättäjämme varmasti tekevät oikeat ratkaisut, mitä ikinä ne ovatkin?

Liikesalaisuuksilla on lainsuoja, ja lailla on selkeä rooli toimivassa markkinataloudessa. Lain tarkoitus ei kuitenkaan ole, eikä saa olla, että kansalaisilta evätään tietoja taloudellisesti suurissa poliittisissa ratkaisuissa, jos ne koskevat julkisen rahan kanavoimista yksityisiin yrityksiin muodossa tai toisessa. Jos valtio osallistuu omistusjärjestelyihin, on kansalaisten saatava tietää, mitä ja miksi heidän rahoillaan sellaista tehdään. Kuka tahansa pitää sitä minimivaatimuksena omistajuudelle – miksi valtion osakkaat eli kansalaiset suhtautuisivat asiaan toisin?

Ristiriitaa ei ehkä ole ihan helppo ratkaista, mutta lähtökohtaisesti asia on mielestäni harvinaisen yksinkertainen: jos yritys kaipaa julkista tukea muodossa tai toisessa, on sen suostuttava taloutensa läpivalaisuun aivan eri mitassa kuin se normaalioloissa olisi valmis. Sen on oltava julkisen tuen hinta. Jos yritys on konkurssikypsä, on uusien omistajien se tiedettävä. Pelkästään hallituksen tai eduskunnan saama selonteko ei riitä. Liikesalaisuus ei saa olla este kansalaisten arviolle, ovatko hallitus ja eduskunta toimineet hyvin tai huonosti. Minä en ainakaan äänestä yhtään tyrkkyä, joka piileskelisi liikesalaisuuden suojassa tungettuaan säkeittäin rahaa johonkin retkufirmaan millään perusteella.

Vapaavuoren pitäisi miettiä keinoja, jolla liikesalaisuus ohitetaan tilanteessa, jossa se on tärkeää demokratian toteutumiselle ja kansalaisten oikeusturvalle. Käytännössä tämä ei edes olisi mikään ongelma, koska liikesalaisuuden ehto on salassapitotahto. Liikkeenharjoittajan luvalla salaisuuksia voi julkistaa mielin määrin. Eivät he sitä tietenkään halua, mutta tuen antajalla on oikeus asettaa ehtoja. Kukaan ei halua ostaa sikaa säkissä, ja miksi siihen pitäisi kenenkään suostua. Liikesalaisuus ja sen tulkinta eivät ole mitään jumalansanaa vaan yhteiskunnallisia sopimuksia, joita voidaan muokata.

Julkinen valta voi linjata poliittisen oikeusturvan nimissä, että se ei edes neuvottele tuen luonteisista päätöksistä, ellei yritys anna lupaa niiden kannalta keskeisten tietojen julkistamiseen.Mitä ihmeellistä tässä muka olisi? Rahapulassa oleville asetetaan paljon rankempiakin ehtoja niin yksityisellä kuin julkisella sektorilla. Valtiot joutuvat IMF:n luottoluukulla todella rankkoihin itsemääräysoikeuden rajoituksiin. Kreikka on holhouksen alainen, eikä siihen auta edes loputon mellakointi. Karua, mutta se on normaali ja perusteltu proseduuri hätärahoittajan kannalta. Jos et halua asioihisi puututtavan tai tietojasi julkistettavan, pysy poissa tukiluukulta. Jos et siihen kykene, saat niellä sen mukana tulevan sonnan. Tämän pitäisi olla itsestää selvää, mutta yksikään poliitikko ei tällaista ole esittänyt. Ihme porukkaa.