Vieraileva kirjoittaja: J.T. Bergqvist

Tartun nyt aiheeseen, josta tiedän varsin vähän, olenhan lähinnä (yritys)talouden, sijoittamisen ja teknologian ammattilainen. Silti tässä osallistun keskusteluun Natosta.

Pitkään ei asiasta saanut puhua lainkaan, mutta nyt on keskustelu totisesti alkanut. Sisältönä tosin on Naton toiminnan tai sen kehittymisen sijaan se, onko nyt oikea hetki keskustella syvällisesti Natosta saatika tehdä liittymishakemuspäätös. Kun suomalainen sanoo, että jostakin asiasta täytyy voida keskustella, on keskustelija jo ottanut kantaa asiaan. Keskustelua haluavat Naton kannattajat.

Kansa laajemmin ei ole ollut kovin innostunut aiheesta, sillä maaliskuisessa Suomen Kuvalehden mielipidetutkimuksessa Natoon liittymistä kannatti vain 22% ja tuoreessa mielipidetiedustelussakin vain 26%. Toisaalta maaliskuussa Verkkouutisten ja Nykypäivän teettämän toisen tutkimuksen mukaan 53 prosenttia suomalaisista olisi valmis tukemaan Nato-jäsenyyttä, mikäli valtiojohto päätyisi jäsenyyden kannalle. Tulokset julkaistiin, koska ne miellyttivät.

Lahden puoluekokouksessa valittu (!) uusi pääministerimme ilmoitti eurovaalikampanjassaan, että Nato-jäsenyyden hakeminen olisi järkevää seuraavalla eduskuntavaalien jälkeisellä hallituskaudella. Keskustapuolue toppuuttelee, vasemmistosta puhumattakaan. Ulkoministeri Tuomioja ”kiistää jyrkästi, että Suomi olisi ottamassa askelia kohti Nato-jäsenyyttä” uutisoitiin tällä viikolla Ylellä. Ennustaisin, että tämä eipäs-juupas –keskustelu tulee jatkumaan vielä melko pitkään.

Mutta kannattaako tähän iänikuiseen Nato-pohdiskeluun ja -painiin uhrata voimia? Väitän näet, että Suomen tulee olemaan pakko liittyä Natoon. Tähän meidät johtaa yksinkertainen, mutta melko vastaansanomaton tosiasia. Teknologisen kehityksen myötä yhä suurempi osa minkä tahansa uskottavasti aluettaan puolustavan maan puolustusmenoista tulee menemään yhä kallistuviin kalusto- ja järjestelmähankintoihin sekä näiden ylläpitoon. Ei tarvitse olla kovinkaan kummoinen visionääri nähdäkseen, että tästä muodostuu Suomelle ajanoloon ns. Nato-imperatiivi. On pakko liittyä, jotta edes teoriassa pääsee jakamaan teknologiakustannuksia lähinaapureiden kesken. Venäjän ja kauempana olevan Kiinan jättimäiset, alati kasvavat sotilasteknologiapanostukset vievät Suomea lähemmäksi Nato-jäsenyyttä päivä päivältä.

Tämän, ehkä 10 vuoden sisällä toteutuvan vision tueksi minulla ei ole esittää tarkkoja laskelmia. Mutta niin kuin moni muukin visio, tämä perustuu näkemykseen siitä, mitä vääjäämättä tulee tapahtumaan. En millään usko, että pienellä Venäjän naapurimaalla tulee olemaan voimavaroja omaan uskottavaan (teknologia)puolustukseen. Nato-teknologian kaksi kelpo vaihtoehtoa ovat yllä viitatut venäläinen ja kiinalainen kehityspolku. On melko helppo ennustaa, että näistä kumpaankaan kumppanuuteen eivät suomalaiset missään olosuhteissa veny.

Nato-ratkaisu ei sekään tule olemaan halpa, kaikkea muuta. Mutta jäsenyys Natossa on silti halvempaa kuin pitää jatkuvasti uudistuvaa teknologiarepertuaaria omassa taseessamme. Rakas länsinaapurimme Ruotsi on samassa veneessä. Sekin tulee liittymään Natoon Suomen vanavedessä, halusi tai ei. Hakemuksen jätettyämme me tulemme taivuttelemaan Ruotsia liittymään, ja muut naapurit kuuluvatkin jo kerhoon. Tai sitten ensin yhdistämme puolustusteknologiabudjettimme Ruotsin kanssa – ja sitten liitymme molemmat Natoon.

Yksi lohdun sana on myös paikallaan. Kun olemme liittyneet Natoon, voimme entistä vapautuneemmin keskustella eurosta irrottautumisesta. Olisiko silloin mahdollista, että pieni, sinänsä perusluonteeltaan joustava ja yritteliäs maa eroaisi yhteisvaluutan jäykistävästä otteesta, kun turvallisuuspolitiikka hoidettaisiin luontevammalla tavalla? Kehotan aloittamaan vakavan euro-keskustelun viimeistään Nato-imperatiivin toteuduttua.

—

Lue Punaisen mukin blogia.