Suomessa on surkeassa toimintakunnossa oleva hallitus, joka käytännössä odottaa vain tulevia vaaleja teeskennellen tekevänsä oleellisia päätöksiä. Joidenkin mielestä se on oire monipuoluejärjestelmän rappiosta, joka paranisi blokkivaaleilla. Silloin hallituksen sisäinen kähinä olisi vähäistä, koska kukaan ei voisi kurkkia olan yli tulevia vaaleja haistellen – blokki kun enimmäkseen on ja pysyy.

Perkasin vähän aikaa sitten Ruotsin osoittavan, ettei blokkipolitiikkaa itsessään poista vastaavia ongelmia, jos ne ovat poliittisen kentän sisäisiä eli johtuvat sovittamattomista ristiriidoista. Täsmälleen samaa todistaa Yhdysvallat, joka vajoaa entistä syvemmälle presidentin ja kongressin kissanhännänvetoon, kun republikaanit valloittivat odotetusti Yhdysvaltojen molemmat huoneet. Se tietää rankkoja vaikeuksia Barack Obaman kahdelle viimeiselle vuodelle, jolloin presidenttien asema heikkenee muutenkin. Republikaanien keskeinen teema oli Obaman vastustaminen, ja sitä riemua varmasti riittää.

Yhdysvallat on jopa surkeammassa jamassa kuin meikäläisen tai Ruotsin kaltainen enemmistöparlamentarismi, koska toimeenpanovalta eli hallituksen muodostaminen on presidentin oikeus, lainsäädäntövalta taas on kongressilla. Molemmat kykenevät pistämään toisilleen pahasti kapuloita rattaisiin. Eikä ratkaisumallia ole samalla tavalla kuin eduskunnan hajottaminen täkäläisessä parlamentarismissa, jossa hallituksen on nautittava eduskunnan luottamusta. Siinä vain kärvistellään keskellä loputonta kukkotappelua, kun valta on hajautettu mielestään viisaasti, ettei totalitarismi iskisi.

Tällaisessa tilanteessa puhtaasti kaksinapaisen valtajärjestelmän ongelmat korostuvat. Kun vallasta taistelee vain kaksi puoluetta, niiden keskinäisestä nahistelusta tulee politiikan keskeinen sisältö. Puolueet keskittyvät aina vain enemmän vastustajan mustamaalaukseen. Räikeät ylilyönnit ja silkka valehtelu ovat Yhdysvalloissa kampanjoiden ydintä, eivät omat poliittiset sisällöt.

Kun vastustajia on vain yksi, siihen on vaivatonta keskittyä. Monipuoluejärjestelmässä on aika vaikea paneutua vain naapurin potkimiseen, kun niitä on paljon. Totta kai sitä täälläkin tapahtuu, ja varsinkin keskeisten kilpailijoiden suuntaan. Mutta rajansa sillä on jo sen vuoksi, että vaalien jälkeen on kyettävä solmimaan suhteita suuntaan jos toiseen päästäkseen hallitukseen. Sillä on merkitystä politiikan sisällönkin kannalta, ei vain tyylin.

Obama julisti ennen ensimmäistä kauttaan tuovansa uuden poliittisen kulttuurin, joka ei perustu negatiiviseen kampanjointiin. Ihan tosissaan hän sen suhteen näytti olevan, mutta kaksipuoluejärjestelmässä tämmöinen idealismi karisee äkkiä. Hakkaa tai tule hakatuksi.

Enemmistövaalitapa korostaa tällaista mentaliteettia, koska vaalipiiristään pääsee vallan kukkuloille vain voittaja. Monissa vaalipiireissä poliittisen asetelmat ovat niin selvät, että suurin taistelu käydään puolueen sisällä esivaaleissa. Siellä pärjäävät enimmäkseen ne, jotka tyrkyttävät mahdollisimman jyrkkää linjaa suhteessa kilpailevaan puolueeseen.

Tästä seuraa, että itse vaaleissakin puolueet vetoavat kannattajiensa kuumapäisiin äärilaitoihin, koska he ovat innokkaimpia äänestäjiä. Äänestyskäyttäytymistä ohjaa joidenkin vastustaminen enemmän kuin joidenkin kannattaminen. Kun vaihtoehtoja on vain kaksi ja toinen niistä nappaa automaattisesti vallan, törkypolitikointi on jokseenkin looginen seuraus, vaikka poliitikot itsekin tietävät sen johtavan suuriin ongelmiin, kun sopiakin pitäisi useista asioista. Poliittisten kasvojen menettämisen pelossa kompromissien tekemistä kuitenkin karsastetaan. Kaikki aloitteet jauhautuvat valtataisteluksi.  

Maltilliset valtavirran kansalaiset törkypolitikointi karkottaa. Sen seurauksena korkein valta heijastaa huonosti kansakunnan todellista poliittista rakennetta. Yhdysvaltojen kaltaisessa enemmistövaalijärjestelmässä politikointi on niin kallistakin, että järjestelmään kytkeytyy liki automaattisesti jonkin asteen korruptiosuhde taustavoimiin. Kun eduskuntapaikka vaatii parinkymmenen miljoonan kampanjan, vallan kaadereille valikoituu aika samankaltaista sakkia. Valta keskittyy aina harvempiin käsiin, ja väestön hiljainen enemmistö vieraantuu politiikasta.

Yhdysvaltojen mallissa ei ole mitään omaksumisen arvoista. Varsinkin enemmistövaalitapaan kytkettynä kaksipuoluejärjestelmä heijastaa kehnosti kansakunnan poliittisia virtauksia ja sosiaalisia kerroksia. Meikäläisessä monipuoluejärjestelmässä on omat heikkoutensa, mutta blokkipolitiikan mallit maailmalla ovat vielä kehnompia. Niiden suuntaan on turha haikailla.

Yhdysvaltojen järjestelmän alennustilaan kuvaa sekin, että puolet amerikkalaisista uskoo vaaleissa tapahtuvan jatkuvasti raskaita vaalivilppejä, siis laittomuuksia. Jonkin asteen likaisiin temppuihin uskoo valtaosa kansalaisista. Tällaisen tuloksen löysi Los Angeles Times– lehden tilaama tutkimus. Tulos oli lehden mielestä tyrmäävä, joskaan ei yllättävä.

Ehkä se kuvastaa yhdeltä osaltaan yksilökeskeisten amerikkalaisten suhdetta valtiovaltaan. Se on aivan toisenlainen kuin suomalaisten suhde omaansa, ja mikäpä siinä. Kyllä se silti kertoo, että poliittisten instituutioiden kunnioitus on olematon, mikä on harvinaisen kaukana toimivasta demokratiasta ja kansalaisyhteiskunnasta.