Politiikkaa kuorruttaa aina surkuhupainen retoriikka eli oman tuotteen markkinointi tosiasioista viis veisaten. Vaikeina aikoina tämä äänestäjille suunnattu hospodipospodi yltyy näköjään omiin mittoihinsa. Syy on kai se, että mitä vaikeampaa poliitikkojen on keksiä todellisia ratkaisuja, sitä epätoivoisemmin suu suoltaa näennäissellaisia.

Hallituksen kärkihospodipospodi on tuottavuusloikka. Tämä muistaakseni Juha Sipilän masinoima iskusana antaa ymmärtää, että tuottavuuden kehittäminen onnistuu poliittisilla päätöksillä, kun siihen vain kaikki lähtevät mukaan talvisodan hengessä.

Tuottavuuden kasvu on sinänsä kaiken kestävän talouskasvun perusta, ja tuottavuuden merkitystä on toki hyvä korostaa. Mutta kuten Björn Wahlroos pari päivää sitten tylyyn tapaansa kuittasi, tuottavuuden kehitys ei ole poliitikkojen käsissä – ainakaan ensisijaisesti. Wahlroos muistutti tuottavuuden kasvavan investoinneilla kaikilla mahdollisilla sektoreilla, eivätkä investoinnit ole poliitikkojen käsissä ainakaan suoranaisesti.

Tietysti jos ja kun sisäinen devalvaatio nyt muodossa tai toisessa toteutuu, voi kustannusten lasku houkutella investointeja, joista on puute. Varmuuttahan tästä ei sinänsä ole, mutta toki investointien hyötylaskelmissa kustannustaso on oleellinen tekijä.

On kuitenkin hospodipospodia väittää, että työajan pidennykset tai palkojen lasku eri muodoissaan nostaisivat tuottavuutta. Tuottavuus tarkoittaa tuotantopanosten ja tuloksen välistä suhdetta. Kyseiset toimet eivät saa työntekijää tuottamaan samassa työajassa yhtään enempää kuin ennen, vaikutus voi olla jopa käänteinen. Toki sisäinen devalvaatio parantaa työn ostajan kannattavuutta ja kilpailukykyä, mutta suhteellisten kustannusten lasku ei ole sama asia kuin tuottavuus.

Työllisyyttä toimet voivat toki kohentaa ulkoisen devalvaation tapaan, koska työn ostamisesta tulee houkuttelevampaa. Tuottavuutta sisäinen devalvaatio ei kuitenkaan nosta enempää kuin ulkoinen devalvaatio muuten kuin laskemalla investointien kynnystä.

Mutta vaahtoaa se suu muissakin puolueissa. Demareiden kärkihospodipospodi on väite, ettei meillä ole kustannusperäistä kilpailukykyongelmaa, vaan kyse on hyvien vientituotteiden puutteesta. Tätä virttä veisaavat varmaan jo tarhaikäisetkin demarit. Viennin vaikeuksien takana ei siis ole tuotannon työkustannusten liian voimakas kasvu, vaan vientiyhtiöiden johdon ja suunnitteluosastojen kädettömyys. Kuinka ollakaan, hehän eivät ole demareiden äänestäjiä.

Demareiden mielestä työn kustannukset eivät siis voi rasittaa teoriassakaan kilpailukykyä – siitä yksinkertaisesta syystä, että heidän äänestäjänsä ovat palkansaajia. Vika on automaattisesti jossain heidän kannaltaan poliittisesti turvallisessa osassa yhteiskuntaa ja tuotantoa. Duunarit ovat aina palkankorotuksensa ansainneet, mutta insinörttien ja muun valkokaulusväen kohdalla tilanne onkin aivan toinen, ne tomppelit tämän sotkun ovat aiheuttaneet.

Tuottavuusloikasta ja paremmista vientituotteista jauhaminen ovat yhtä tyhjää jargonia, koska kummatkaan eivät ole lähtökohtaisesti poliitikkojen käsissä. Parempia vientituotteita tietysti kaikki haluaisivat, ja niitä mietitään vientiyhtiöissä pää sauhuten, mutta demarit posmottavat asiasta kuin olisivat keksineet pyörän.

Toiseksi on hupaisaa antaa ymmärtää, ettei tuotannon ja sitä kautta tuotteiden hinnalla ole merkitystä niiden kysynnälle, vaan kyse olisi aina tuotteen laadusta. Totta kai hinta vaikuttaa kysyntään. Demarit ovat olleet päättämässä niin monesta devalvaatiosta eli tuotteiden hintakilpailukyvyn kohentamisesta, että heidän on lähinnä groteskia muuta väittää. Mutta kun omat äänestäjät tykkäävät tässä kohtaa tämmöisestä hospodista niin siitä sitten.

Paavo Lipposelta kysyttiin presidentinvaaleissa, mistä Suomelle tempaistaisiin talouskasvun kiihdyttävä vientituote. Hilpeän suorasukaiseen tyyliinsä Lipponen murahti, ettei olisi tässä, jos sen tietäisi. Ilmanko Lipposelle kävi vaaleissa köpelösti – poliitikkojen ei parane puhua rehellisesti varsinkaan vaikeina aikoina. Hospodia sen olla pitää.