Hollannin vaalit jatkoivat parin viime vuoden perinnettä sikäli, että ne tuottivat yllätyksen: oikeistopopulistit eivät marssineetkaan jytkyyn, vaan torjuntavoiton otti gallupeissa kärsinyt keskustaliberaali pääministeri Mark Rutte. Vähintään yhtä oleellista on, että suurimmat nousijat olivat euromyönteisiä pienpuolueita, ja äänestysprosentti poikkeuksellisen korkea.

Oikeistopopulismin aaltoa on pidetty pysäyttämättömänä Trumpin ja brexitin jälkeen, mutta muutkin kuin perämetsien ja lähiöbaarien heikosti koulutetut äänestäjät ovat lopulta heränneet. Äärioikeisto ja uuskonservatismi ovat potkaisseet esiin vastareaktion. Geert Wildersin ei tarvitse haaveilla hallituspaikoista pitkään aikaan. Hänen vaikutusvaltansakin vähenee, koska lähes yhtä paljon paikkoja keräsi liberaalivihervasuri GroenLinks, jota johtaa karismaattiseksi kehuttu Jesse Klaver.

Hollanti pysyy tiukasti EU:ssa. Samoin trendin jatkuessa Ranska. Marine Le Pen pääsee toiselle kierrokselle ilman ihmettä, mutta ottaa takkiinsa keneltä tahansa vastaehdokkaalta, etenkin jos se on eurofiili liberaali Emmanuel Macron, joka nauttii omanlaisestaan populistisesta nosteesta perinteisten puolueiden ulkopuolelta tulevana ehdokkaana – vaikka on kuulunut sosialistipuolueeseen ja toimi talousministerinäkin joku vuosi sitten.

Le Penin isä sai 2002 takkiinsa toisella kierroksella Jacques Chiracilta oikein kunnolla, kun äärioikeistoa vastustanut koko kenttä kerääntyi Chiracin taakse unohtaen hetkeksi keskinäiset riitansa. Samoin käy ilman ihmettä nyt. Hollanti vain vahvistaa käsitystä.

Ääriliikkeiden noste on lopulta pienempi kuin pelättiin. Euroopan monipuoluejärjestelmissä niiden on erityisen vaikea saada ratkaisevaa kannatusta, koska äänestäjät hajautuvat toisin kuin USA:n ja Britannian systeemeissä. Olen arvostellut kaksipuoluejärjestelmää muutamaankin kertaan, ja tämä on yksi vankka peruste lisää. Ranskan presidenttivetoinen systeemi on toki tästä näkökulmasta riski, mutta tuskin laukeaa tälläkään kertaa.

Mark Rutte antoi mallin kaikille eurooppalaisille vallanpitäjille kädenväännössä oikeistopopulistiensa kanssa. Hän sai esiintyä vahvana johtajana, kun pisti tiukasti hanttiin islamistiselle itsevaltiaalle eli Turkin presidentille Erdoğanille. Rutte osoitti, että liberalismi, maltillisuus ja kansainvälisyyden kannattaminen eivät ole pehmoilun synonyymi tilanteen niin vaatiessa. Se auttoi hänet selkeään torjuntavoittoon.

Ikävää sinänsä, että tämmöiset ristiriidat ja niiden lietsominen toimivat politiikan moottoreina, mutta Erdoğanin kanssa riitelyyn on niin poliittiset kuin moraaliset syyt. Hän riehuu kampanjansa estämisestä, vaikka Turkista itsessään on tullut diktatuuri, jossa presidentin arvostelusta lätkyy linnaa jopa lapsille. Toimittajat täyttävät vankilat syytettynä terrorismista, kun he ovat tehneet työtään demokraattisten oikeusvaltioiden normien puitteissa.

Euroopan johtajille ei tule pulaa vahvuutensa osoittamisen tilaisuuksista, niin kauas on Turkki ajautunut EU:sta. Ja Erdoğan nauttii kotimaista suosiotaan ainakin toistaiseksi lisäävästä tappelemisesta. Turkin ja EU:n suhteet uppoavat entistä syvemmälle, mutta se ei ole kohtuuton hinta äärioikeiston torjumisesta, ja Turkki on joka tapauksessa syypää kehitykseen.

Sijoittajan kannalta politiikan virta on nyt ehdottomasti myönteinen. EU ei ole uhattuna. Kun talouselämäkin saa sille vaaleissa vahvistuksen, luottamus kasvaa ja investoinnit siltä osin vauhdittuvat.