Tervetuloa Suomeen, Mario Draghi, ensi keskiviikkona omasta ja Piksunkin puolesta. Ja Suomen kovia kokevan kansan, sen puoleen. Edustajamme valtiojohdossa antakoot Draghille sen verran lämpimät viemiset kotimatkalle, että ne polttavat hyppysiä vielä Frankfurtissakin, sillä sinne pitäisi nyt saada selkeä viesti niistä euromaista, joilla ei mene hyvin. Ja niitä maita ovatkin melkein kaikki muut kuin Saksa. Suomi alkaa kuulua jo pahnanpohjimmaisiin ainakin talouskasvun osalta.

Draghi puhui jälleen torstaina, että EKP laajentaa poikkeustoimia, jos inflaatio ei pääse irti nollatasostaan, saati kääntyy deflaatioksi. Kuten olen ennenkin sanonut, linjalla on vastustajansa ja etenkin se on Saksa. Saksalaiset pelkäävät poikkeustoimien johtavan suurinflaation, kasaavan (saksalaisille) veronmaksajille riskejä ja poistavan hallituksilta paineen terveeseen talouspolitiikkaan.

Draghi tuntee toki poikkeustoimien riskit, mutta kovat ne ovat toiseenkin suuntaan. Vastaavaan kriisiin pudonnut Japani on kärsinyt deflaatiosta ja heikosta kasvusta 1980-luvulta asti. Japani on setelirahoittanut talouttaan tuhansilla miljardeilla, eikä inflaatiota kuulu, ei tosin kasvuakaan. Mutta setelirahoittaneet Yhdysvallat ja Britannia ovat saaneet kiihdytettyä kasvua ja inflaatiotakin aika sopivasti. Jos se suurinflaatio on tulossa, niin koska? Saksalaiset tuntuvat ajattelevan, että mennään vaikka sata vuotta taantumassa, kunhan inflaatio ei vahingossakaan kiristy.

Linjariidan kerrotaan tulehduttaneen Saksan ja Draghin välit. Draghi kaipaa nyt poliittista tukea, ja Saksan kuorossa kiltisti visertäneiden suomalaistenkin olisi aika tunnustaa väriä – eikä sen pitäisi olla mustapunavalkoinen. Euroalue kaipaa rankkaa elvytystä keinolla jos toisella.

Poikkeustoimien vastustajat korostavat, että keskuspankki ei voi hoitaa rakenteellisia ongelmia, kuten väestön ikärakennetta ja eläkejärjestelmää. Samaa sanoo Draghikin. Mutta keskuspankin on silti vastattava hintatasosta ja siihen kytkeytyvästä kasvusta. EKP on onnistunut siinä Fediin verrattuna surkeasti.

Poikkeustoimilla olisi ainakin se varma vaikutus, että euron kurssi jatkaisi pudotusta. Nyt sitä vauhdittaa Yhdysvaltojen elpyminen ja Fedin kiristyvä rahapolitiikka. Ulkoinen devalvaatio avittaa vientiä ja jakaa ostovoiman heikentymisen koko väestön harteille. Sitä kaipaavat useimmat euromaat, jotka puskevat Suomen tapaan läpi kivuliasta sisäistä devalvaatiota eli kustannustason leikkausta irtisanomisten kautta. Kilpailukyvyn kohennuksen ja ostovoiman leikkauksen maksavat työttömät. Suomessa on puhuttu palkka-alesta, mutta ei se ole ennenkään onnistunut – muuten kuin devalvaation kautta. Ja siihen on välineet vain EKP:lla.

Saksalaiset ovat hyötyneet yhteisvaluutasta eniten, joten sen hajoaminen pelottaa heitä. Heidän olisi aika ajatella muutakin kuin itseään ja säästöjään. Pistäkää Draghin juttusille Timo Soini ja Paavo Väyrynen ja kertokaa, että he muodostavat seuraavan hallituksemme rungon. Eiköhän viesti menisi Merkelille asti – että tars tehä jottain ihan oikeesti, jos euro halutaan pitää koossa.

Olen ollut euron kannattaja, mutta pysyn sellaisena vain, jos yhteisvaluutasta ei tule ansa, jonka tukkivat saksalaiset valtavalla painollaan. Suurin osa euromaista tarvitsee nyt muita lääkkeitä kuin Saksa, ja heidän olisi aika se tunnustaa ja sen mukaan toimia. Draghi ajaa oikeaa rahapolitiikkaa näivettyvien jäsenmaiden kannalta, ja hänen on saatava sen taakse kaikki mahdollinen tuki.

Työttömyys on Suomessa muuttumassa rakenteelliseksi kuten 90-luvun lamassa, ja sen seurauksia maksavat monet tuon ajan uhrit vieläkin (osaltani minäkin). Samaa virhettä ei saa toistaa, jos se vain suinkin on mahdollista. Pikahoitoa ei löydy kuin keskuspankista. Sekään ei tee autuaaksi, mutta on se auttanut Yhdysvaltoja ja Britanniaakin. Suurin riski on nyt tehdä liian vähän, ei liikaa.