Yhdysvaltain keskuspankin mielekkäät rajat jatkuvaan tukielvytykseen alkavat tulla (ainakin heidän mielestään) vastaan. Ben Bernanken ilmoitus, että markkinoilla kannattaa varautua elämään ihan omin avuin sai aikaan tutun paniikkikohtauksen arvopaperimarkkinoilla. Nyt kyseessä on se ongelma, jota olen aiemminkin täällä pohtinut: miten tukitoimista luovutaan? Jos vedetään liinat kiinni niin myyntiaalto nostaa korkotasoa nopeammin kuin mitä talous ehtii virota. Jos taas toimitaan liian hövelisti, syntyy kuplia. Tilanne vain on (minun henkilökohtaisena mielipiteenäni), että kupla on jo muodostunut. Fedin QE1 oli perusteltu ratkaisu, sillä jotain oli tehtävä. Sen jälkeen toiminta on muistuttanut enemmänkin siltä, että vieroitusoireita ei olla haluttu tuoda esiin.

Jatkotoimenpiteet ovat kenties olleet siitäkin syystä olleet pakkokauraa, koska täällä Euroopassa ei olla keskitytty itse ongelmaan, vaan pankkikriisin ratkaisemista on lykätty koko ajan tuonnemmas samalla kieltäen koko ongelman olemassaolo. Se voi johtua siitä, että Euroopassa – ja tarkemmin euroalueella – on aina jossain tulossa tärkeät vaalit, joihin pankkikriisin kanssa puuhastelu ei yksinkertaisesti sovi millään kuvioihin. Kun Euroopassa hermoillaan niin se on kuitenkin iso markkina-alue, että silloin hermoillaan muuallakin, Yhdysvaltoja myöden.

Politiikot ovatkin ottaneet markkinoilta (heidän mielestään) ohjakset käsiinsä. He jaksavat toitottaa, miten kriisi on ohitse kerta toisensa jälkeen. Markkinoista on tullut keskuspankkien narkomaaneja, jotka viis veisaavat makrodatasta ja tuijottavat vain keskuspankkien kokouksia. Mitä surkeampaa makrodataa tulee, sen enempi kurssit nousevat, koska narkomaanit tietävät uuden fiksin olevan tulossa. Ei tämä kuitenkaan voi loputtomiin jatkua. Ja sen tietää Bernankekin.

Kuka kertoisi saman viestin Barrosolle, Rehnille ja euroryhmälle?