Ironisen hirnahtelun aiheista ei ole pula maailman menoa seuratessa. Euroopassa ja Yhdysvalloilla populismi jyllää historiallisessa mittakaavassa, kun taas sitä toista vuosikymmentä harrastaneet maat Etelä-Amerikassa kääntävät kelkkaansa tympääntyneinä monimutkaisiin ongelmiin tarjottuihin yksinkertaisiin lääkkeisiin – jotka ovat toimineet surkeasti.

Argentiina vaihtoi vasemmistopopulistisen presidenttinsä ja Venezuela vielä populistisemman parlamenttinsa. Molemmat maat olivat ajautuneet yhtäläisiin ongelmiin. Radikaalin vasemmistolaisen ohjelmansa mukaisesti ne ovat toteuttaneet politiikkaa, jonka tavoitteena oli – ainakin periaatteessa – köyhyyden vähentäminen ja sosiaalisten erojen tasaaminen. Tavoitteessa ei ole vikaa, kyseiset ongelmat ovat aina olleet rankkoja Latinalaisessa Amerikassa.

Mutta hallitukset yrittivät hoitaa ne oikotietä, näennäisesti helpoilla mutta kalliiksi käyvillä keinoilla. Tällaisiin virheisiin sortuvat kaiken lajin ja laitojen poliitikot, mutta kyseisissä maissa ne kumuloituivat katastrofin asteelle. Näin varsinkin Venezuelassa, jossa on pulaa kaikesta mahdollisesta, rikollisuus rehottaa pahemmin kuin missään ja hallitus vain syyttää ongelmista salaliittoja – kuten vallan makuun päässeet populistit tapaavat tehdä.

Noiden maiden talouspolitiikan ongelmat kiteytyvät pariin avainkohtaan, vaikka toki niihin kytkeytyy laaja kirjo asioita, joita en tunne kuin äärimmäisen pintapuolisesti. Tässä esitetyt syndroomat ovat kuitenkin niin yleismaailmallisia ja ylihistoriallisia, että niiden kehittyminen ja dramatisoituminen oli helppo nähdä maailman toiselta laidaltakin.

Hallitusten mittavat sosiaaliohjelmat tukivat vähäosaisia ja pitivät heidät sen äänestäjinä. Ohjelmat olisivat voineet olla kansan- ja valtiontaloudellisestikin kannattavia tai ainakin maksettavissa, jos talouspolitiikka olisi onnistunut generoimaan valtion kassaan riittävästi varoja. Näin ei käynyt.

Molemmissa maissa mutta etenkin Venezuelassa omintakeista sosialismia rakentava hallitus teki sääntelyllä, verotuksella ja kansallistamisilla yritystoiminnasta kannattamatonta ja kohtuuttoman riskialtista. Se tappoi investoinnit ja talouskasvun. Sosialistista intoa puhkunut valtio ei kyennyt luomaan korvaavaa toimintaa – minkä ei pitäisi tulla yllätyksenä sosialististen maiden kompurointia tuntevalle. Tai vaikka meikäläisen valtiovallan Talvivaara-sekoilua seuranneelle.

Samaan aikaan valtiolle ja sen omistamiin yrityksiin luotiin hurjat määrät poliittisia suojatyöpaikkoja hallituksen kannatuksen varmistamiseksi. Kuvio tunnetaan Suomessakin etenkin takavuosilta, vaikka toimii mentaliteetti edelleenkin – katsoo nyt vaikka kepun himoitsemaa maakuntarakennetta, jota se soveltaa sotessakin.

Venezuela pärjäsi pitkään valtiollisen energiateollisuuden varassa, mutta sen kassat tyhjennettiin hallituksen tarpeisiin. Tuotantokoneisto rapistui ja muuttui kustannustehottomaksi. Öljyn hinnan romahdus viimeisteli rappion. Valtiolta taintui viimeinenkin lypsävä lehmä, ja yksityinen sektori oli polvillaan. Umpikujaa kerrakseen.

Argentiinassa hallituksen talouspopulismin maksoi maan viennistä suurimman osan vastannut maatalous ja elintarviketeollisuus. Sitä hallitus verotti rankasti, koska muualta se ei rahaa helposti saanut.

Verojensa vastikkeeksi sektori ei saanut paljoakaan. Infra ja tuottajien kannattavuus rapistuivat. Maataloustuottajien mielenosoitukset olivat arkea. Lopulta he lopulta mieluummin varastoivat kuin myivät tuotteitaan.

Molemmissa maissa harrastettiin holtittomia budjettivajeita ja valuuttapolitiikkaa. Budjettivajeita tilkittiin sosialismin perinteiden mukaisesti painamalla rahaa valtion kassaan. Se loi valtavat inflaatiopaineet. Siihen hallitukset vastasivat hinta- ja valuuttakurssisääntelyllä uskoen kaikkien populistien tapaan, että todelliset taloudelliset ongelmat voidaan aina ratkaista halvoilla pakkopoliittisilla ratkaisuilla.

Molemmissa maissa valuuttakurssi on pidetty keinotekoisen korkealla. Tavoitteena on turvata kansalaisten ostovoima. Venezuela kykeni pitkään rahoittamaan nipin napin järjestelmänsä öljytuloillaan kuten Neuvostoliitto 1970-luvulla. Hurjaa olikin sitten kyyti, kun öljykriisi iski.

Venezuela on syvästi riippuvainen tuonnista arkisimpia hyödykkeitä myöten, joten järjestely oli tolkuttoman kallis. Se myös loi valtavan korruption niissä toimijoissa, jotka pääsivät käsiksi ulkomaalaiseen valuuttaan virallisella kurssilla. He tekevät mustassa pörssissä valtavia voittoja myymällä valuuttaa tai pilkkahintaan hankkimiaan tuontihyödykkeitä. Joidenkin arvioiden mukaan valtiolta on ryöstetty eri tavoin 250 miljardia euroa.

Suurin osa väestä ei siihen pysty. He joutuvat maksamaan mustan pörssin hinnat kaikesta, koska valtiollisista myymälöistä ei niitä edullisia tuotteita riitä kuin pieneksi kulissiksi. Tämä kaikki on umpituttua sosialistisista maista.

Tästä kaikesta on tietenkin seurauksena hillitön inflaatio, Argentiinassa kymmeniä ja Venezuelassa jopa satoja prosentteja. Kukaan ei tosin tiedä todellisia lukuja, koska viranomaiset salaavat niitä.

Ylihintainen valuutta tietenkin tuhosi tehokkaasti viennin. Hyvienkin toimijoiden oli vaikea tehdä voittoa. Venezuelassa ongelmalta voi sulkea silmät öljyn hinnan ollessa korkealla, koska öljykauppa toimii dollareilla. Sitä rajumpi on nyt tenkkapoo, kun  raaka-aineet halventuivat rajusti. Yksipuoliseen tuotantoon jämähtäneissä talouksissa lopputulos on –  etenkin Venezuelassa –  katastrofin asteella. Jos vaalitulos johtaa siellä vielä väkivaltaiseen välienselvittelyyn, maa varmaan on kohta hätäavun tarpeessa huolimatta valtavista energiavaroistaan.

Lopputulema ei ole se, että tietyn suunnan politiikka johtaa automaattisesti vaikeuksiin. Vasemmistolaista politiikkaa on harjoitettu maailmassa hyvillä tuloksilla (tällaiset arviot ovat toki syvästi makuasioita), muun muassa Pohjoismaissa ja muualla kehittyneessä Euroopassa. Mutta jokaisen politiikan menestyksellä on reunaehtonsa, edustakoon se mitä suuntaa tahansa. Kyseiset hallitukset eivät politiikkansa reunaehtoja ymmärtäneet, vaan yrittivät toteuttaa sitä populisteille ominaisella tavalla oikotietä pitkin. Kalliiksi kävi.