Jatkan vielä hiukan Italian pankkikriisistä, koska aihe on sijoittajankin kannalta iso – ainakin potentiaalisesti – ja se jäi minulta viikko sitten hiukan vajaaksi. Ongelma siis on, että Italian hallitus haluaisi pääomittaa horjuvat pankit valtion kassasta, mutta EU:n pari vuotta vanhojen sääntöjen mukaan kustannusten on kaaduttava veronmaksajien sijaan pankkien rahoittajille. Italian hallitusta järjestelmässä vaivaa se, että miljoonat kansalaiset ovat hankkineet pankkien velkakirjoja ymmärtämättä tehneensä suojatun talletuksen sijaan riskisijoituksen.

Syy on osaltaan pankkien harhaanjohtavan markkinoinnin. Pienasiakkaille ei tehty selväksi, että he voivat menettää rahansa. Rahamarkkinoihin perehtymätöntä on tällä tavalla helppo vedättää. Totuuden paljastuttua jo pari ihmistä on tehnyt itsemurhan. Siitä on noussut valtava tunnekuohu kansalaisten keskuudessa.

Italian hallituksen ja kansalaisten kannalta sijoittajavastuu kaatuu nyt väärille harteille. Mutta euromaiden on vaikea hyväksyä tuoreiden pelisääntöjen syrjäyttämistä heti ensimmäisessä kriisissä. Jos sijoittajavastuu ei toteudu nyt, niin koska sitten? Uhkana on, että pankit aloittavat taas holtittomat seikkailut, jos ne säännöistä huolimatta pelastetaan taas kerran suoraan veronmaksajien piikkiin. Jos Italia saa poikkeusluvan, niin miksi eivät muutkin?

Tätä oletusta EU:n olisi vaikea torjua vain inttämällä, että Italia on sitten ehdottomasti viimeinen tapaus. Kyse ei ole vain joutavasta pilkunnaimisesta. Säännöistä voidaan toki poiketa, mutta se on perusteltava todella pätevästi, koska puntarissa on järjestelmän uskottavuus. 

Italian pankit eivät ole UniCredit pois lukien kansainvälisesti merkittäviä, joten euromaiden kannalta ongelma olisi etupäässä Italian sisäinen. Mutta Renzin lupaaman kansanäänestyksen ja euroskeptisen Viiden tähden liikkeen suosion vuoksi italexitin mahdollisuus on kaikkea muuta kuin pieni. Pankkikriisi ei ole siten vain Italian ongelma.

EU:n on nyt kaivettava luovia ratkaisuja. Ei se tietysti ensimmäinen kerta ole, kriisien kauttahan unioni on muovautunut aina. Ylettömistä rahoista ei ole kyse, luultavasti joistakin kymmenistä miljardeista. Espanja käytti oman pankkikriisinsä hoitamiseen isomman summan, vaikka se on pienempi ja huonommassa jamassa oleva talous. Euron hajoamisen kustannusten rinnalla Italiassa puhutaan pennosista.

Yksi ratkaisu olisi vahingonkorvausrahasto, josta yksityiset kansalaiset saisivat hyvityksen tappioilleen harhaanjohtavan markkinoinnin perusteella talletussuojan takaamissa mitoissa. Se olisi perusteltua moraalisestikin. Pankkien suuret velkojat ja omistajat, jotka ovat olleet riskistä tarkkaan tietoisia, ottaisivat takkiinsa. Sijoittajavastuu toteutuisi tärkeimmältä osaltaan, ja Italia jäisi sääntöjen luovana tulkintana poikkeustapaukseksi, koska samaa ongelmaa ei tiettävästi muualla ole. 

Jos luovuutta ja sovittelukykyä ei löydy, nakotamme kuumalla hellalla syksyn lähestyessä. Muutkin EU-johtajat kuin Mario Draghi saisivat nyt todistaa olevansa tilinauhansa arvoisia.