Olli Rehn on joutunut nobelisti Krugmanin sanasodan kohteeksi New York Timesissa. Keynesläinen Krugman syyttää komission syventäneen euroalueen taantumaa budjettikurivaatimuksilla, kun talouskriisit vaatisivat julkista elvytystä. Rehn on vastannut, että elvytys olisi pitänyt tehdä velaksi, jota kriisimaat eivät saisi kestävällä hinnalla kuin toisilta euromailta. Yhteisvastuun kasvattamiseen ei ole edellytyksiä, kun budjettivajeet ja taantuma vaivaavat kaikkia euromaita. Vaikka Krugmanin olettaisi olevan enemmän tai vähemmän oikeassa, Rehnin poliittista realismia on vaikea kiistää. Toisaalta on kysyttävä sitäkin, koska Yhdysvallat alkaa maksaa elvytystään takaisin – jonka turvin se on kieltämättä pärjännyt finanssikriisin jälkeen ihan hyvin.

Krugman on euron vastustaja, vaikka ihan suoraan hän ei sitä sano – kuvaa sen ainoastaan epäonnistuneena projektina, koska yksi rahapolitiikka ilman liittovaltion luonteisia tulonsiirtoja ei jätä jäsenmaille välineitä talouskriisien hoitoon. Ne eivät voi devalvoida, eivätkä naapurit tue työttömyyden kustannuksia. Aiheesta on keskusteltu Piksussakin, ja tämä ongelma on nykyeurossa vakava, etenkin kun työvoiman liikkuminen on euroalueella vajavaista kieliongelmien takia – ei toki olematonta, kuten jotkut väittävät. Suomeenkin tulee jo espanjalaisia työntekijöitä, joskin mittakaava on toistaiseksi vaatimaton. Mutta onhan tämä pieni maakin.

Solidaarisuuden puutteeseen nopeimman lääkkeen Krugman löytäisi keskuspankista: sen pitäisi setelirahoittaa kriisimaita työttömyyden hellittämiseen asti. Yhteisvastuun hinta olisi korkeampi inflaatio ja yhteisesti omistetut velat EKP:ssa. Mutta keskuspankkirahoitus ei ole komission tai edes euromaiden hallitusten vastuulla, jos keskuspankin itsenäisyydestä pidetään kiinni. Etenkin inflaatiokammoisille saksalaisille keskuspankin roolin radikaali muokkaaminen on mahdoton ajatus. Aika monelle Suomessakin. Toiseksi, EKP:n OMT on minusta riittävä ratkaisu jäsenmaiden korkojen laskuun.

Joka tapauksessa olen Krugmanin kanssa samaa  mieltä, että toimiva yhteisvaluutta vaatisi tehokkaampia keinoja kriisimaiden tukemiseen. Hänen arsenaaliaan kevyempi väline olisi euroalueen yhteinen työttömyystuki. Se on aika varmasti poliittista utopiaa nykytilanteessa, kun työttömyys paukkuu Välimeren maissa missä paukkuu. Mutta pitkällä aikavälillä se olisi kaikkien kannalta paras ratkaisu.

Yhdenkään euromaan ei kannata kuvitella, että kriisit ja massatyöttömyys eivät voi iskeä juuri heihin. Saksa oli vielä kymmenen vuotta sitten euroalueen kroonikkopotilas. Palkkataso oli syönyt kilpailukyvyn, kasvu oli olematonta, työttömyys korkealla ja valtio jatkuvasti alijäämäinen. Espanja ja Irlanti olivat yhteisvaluutan mallioppilaat, joita kaikki kadehtivat. Buumit ja kriisit iskevät ennen pitkää joka paikkaan, tuossa järjestyksessä. Kun on tarpeeksi pitkään hyvin mennyt, talous ylikuumentuu  – jos ei muuten niin ylivelkaantumisen muodossa. Suomessa asuntovelkojen aste alkaa olla esimerkiksi sillä tasolla, että korkojen noustessa moni perhe itkee verta – etenkin jos samaan aikaan työttömyys on korkealla.

Olen edelleen euron kannalla, vaikka olen pettynyt hitauteen, jolla sen rakenteellisia ongelmia on korjattu. Pankkiunioni on saatava nopeammin kasaan, ja solidaarisuusvajeen paikkauksen voisi aloittaa euroalueen yhteisestä työttömyyskorvauksesta. Se voisi käytännössä toteutua jonkin tasoisena minimitukena – luokkaa parisataa euroa – jonka euromaat maksaisivat yhteisesti. Jos kansallinen korvaustaso olisi korkeampi kuten Suomessa, valtio kustantaisi puuttuvan osan. Halvemman palkka- ja kustannustason maissa parinsadan korvauksen päälle ei paljoa jäisi maksettavaa. Liian korkealle nostettu eurotuki taas houkuttelisi monessa maassa työttömyyteen, sen verran leveät palkkahaitarit euron sisällä on.

Tähän hätään en tuosta edes haaveile, mutta seuraavan nousukauden asialistaan se kuuluisi. Sosiaalisia kärsimyksiä ja poliittisten ääriliikkeiden riskejä on euron sisällä hillittävä, jos euro on aikomus pitää koossa. Sekin on poliittista realismia.

Toisaalta hyvä puoli asiassa on, että euroalueen talous on piristymässä. Pörssit jatkavat nousussa, kriisimaiden korot ovat edelleen pudonneet –  Italian vaalitulos ravisteli markkinoita vain pari päivää -, Espanjan pudotus näyttää päättymisen merkkejä ja sen kauppatase kääntyi plussalle, OECD arvioi euroalueen palaavan tänä vuonna kasvuun. En soita torvea, mutta tilanne on huomattavasti parempi kuin viime kesänä.