Laitan tämän jutun kirja-arvostelujen alle, koska Piksussa ei ole elokuvalle saraketta. Kovin usein ei taloutta käsitteleviä elokuvia tarjolla olekaan, ainakaan vakavasti otettavia. Niihin kyllä kuuluu viimeisen päälle Andrei Zvjagintsevin hieno yhteiskunnallinen draama Leviathan, joka sai Suomen ensi-iltansa pari viikkoa sitten. Sen voi nähdä vielä ainakin joissakin kaupungeissa. Leviathan on mikrotason analyysi Vladimir Putinin Venäjästä – ja niin suorasukainen, että ohjaaja ottaa kovan henkilökohtaisen riskin, kun tietää järjestelmän näkyvien arvostelijoiden kohtalon. Ohjaajaa suojellee se, että hän tuskin pienen budjetin tuotannollaan julkkikseksi nousee, vaikka Leviathan on kerännyt tunnustusta maailmalla festivaaleilla.

Leviathanin pienimuotoinen tarina kuvaa Jäämeren rannalla värjöttelevää pikkukaupunkia, jota hallitseva pormestari yhdistää mutkattomasti virkatehtävät ja mafiapäällikkyyden. Pormestarille koko seutu on ikioma läänitys, josta hän kuorii kermat turpeaan naamaansa. Metropoleissa tiedonvälitys ja muu julkisuus sentään saattavat asettaa joitain rajoja ainakin pienempien kihojen ruokottomuuksille, mutta syrjäseuduilla sekään ei toimi vallan tasapainona.

Yhden miehen huoltamoa pyörittävä Kolja on onnettomuudekseen rakentanut talonsa rantatontille, johon pormestari haluaa huvilansa. Vaivattomin tie siihen on pakkolunastus muodollisesti kunnan nimissä. Temppu ei noudata lakia tai alkeellistakaan oikeustajua, mutta tuomarit ja poliisit tanssivat seudulla pormestarin tahdissa.

Sen saa huomata myös Koljan avuksi rientänyt vanha kaveri, moskovalainen lakimies. Likainen peli on hänellekin tuttua, mutta siinä pelissä kotikenttäedusta nauttiva pormestari on ammattilainen. Eikä hän rosvojoukkoineen kaihda mitään keinoja.

Zvjagintsevin kuva Venäjästä on lohduton. Boris Jeltsinin kaudella länsimaisia normeja kohti haparoinut maa on taantunut feodaaliyhteiskunnaksi, jossa kapean yläluokan kähmintää ei rajoita kuin mielikuvitus. Korruptiosta repii osansa jokainen kynnelle kykenevä. Koljan kaltaisten itsenäisten sielujen kohtalo on ruokkia verenimijöitä ja murentua nyrkkivallan alla.

Sotkun kuorruttaa kirkko, joka tukee ketä tahansa napamiestä ja -naista auktoriteetillaan. Suurin osa kansasta marssii fyysistä ja henkistä valtaa pitävien talutusnuorassa mitään kyseenalaistamatta. Jos ei maan päällä ole onnea tarjolla niin kaipa sitten taivaassa. Kirkon ahne tekopyhyys on jopa oksettavampaa kuin pormestarin teeskentelemätön härskiys.

Brutaalia tarinaa tehostavat hienot näyttelijät ja kameratyö. Zvjagintsev on väkevä ihmis- ja miljöökuvaaja. Venäläisyys on elokuvassa niin aitoa ja tunnevoimaista, ettei vastaavaa usein koe nykyelokuvassa.

Venäjän virallisella taholla elokuva on tietenkin tuomittu silkaksi valheeksi, ja sepite tarina toki on sikäli, ettei se nojaa mihinkään dokumentoituun tapahtumaan. Mutta Venäjää seuranneet tietävät, että Leviathanin tarina ei ole lainkaan tavaton, päinvastoin. Laittomuus on maan tapa, josta vain ajoittain nousee laajaa haloo. On hyvä huomata, että elokuva on tehty ennen Boris Nemtsovin murhaa, joten suurta julkisuutta saaneen rikoksen hyödyntämisestä siinä ei ole kyse.

Puhtaasti taloutta Leviathan ei käsittele kuin sivujuonteena, mutta helppo siitä on katsojan johtopäätöksiä tehdä. Kun vallanpitäjät voivat tehdä mitä tahansa, on yksityisen omaisuuden ja samalla liiketoiminnan pohja täydellisen epävarma. Vaikka lait olisivat osapuilleen toimivat, ei oikeusjärjestelmään voi luottaa. Jos saat aikaan jotain arvokasta, joku mafia sitä taatusti sinulta himoitsee. Ja sen myös sinulta saa, ellei sinulla ole suhteita omasi pitämiseen.

Täydellisen korruptoituneessa yhteiskunnassa voi tietysti ostaa suojelua, mutta rahankin valta loppuu, jos päädyt tarpeeksi mahtavien saalistajien tähtäimeen. Sitä todistavat venäläisten suurliikemiesten teilaukset Mihail Hodorkovskin johdolla. Tällaisen yhteiskunnan on tietysti pitkän päälle mahdoton kehittyä taloudellisesti, koska muutenkin riskialttiiseen yritystoimintaan sisältyy valtavia järjestelmäriskejä yhteiskunnan arvaamattomuuden muodossa.

Suurta yleisöä ketään kosiskelematon ja synkkä Leviathan tuskin kerää, mutta kyseessä on elokuvataide parhaasta päästä. Zvagijantsev ei ole uusi tekijä, mutta Suomessa hänen tuotannostaan on nähty vain vaikuttava perhedraama Isän paluu (2003), joka sai vain kourallisen katsojia. Leviathan on syytä nähdä jokaisen Venäjästä kiinnostuneen. Hyvää mieltä, viihdearvoja ja Hollywoodin pinnallisia maneereja kaipaaville sillä ei ole tosin mitään annettavaa.

Hyvää vappua kaikesta huolimatta.