Ukrainan kriisi ei hetkahtanut Putinin ja Poroshenkon käsien lääppäisystä, ei tosin ollut odotuskaan. Tilanne näyttää vain pahentuvan, jos Venäjä on rahdannut joukkojaan rajan yli.  Totta tai ei, poliittinen ratkaisu loistaa poissaolollaan. Jos väite on totta, pakotteiden lisäämisen paine kasvaa sen mukaisin taloudellisin seurauksin. Onko tälle rumballe kuviteltavissa ratkaisua?

Putin on ajanut itsensä nalkkiin uhkapelinsä kanssa. Hänellä ei ole kunniallista perääntymistietä, vaikka sellaiseen halu jostain löytyisi – mikä vaikuttaa epätodennäköiseltä. Venäläiset tuntevat kriisin kohta nahoissaan muunakin kuin Oltermannipulana, mutta valtion propagandakoneisto ja muutkin vippaskonstit eivät jätä demokraattisen paineen luomalle perääntymiselle tilaa. Ja sotatilahan perinteisesti sataa valtiojohdon laariin, vaikka Venäjää tietysti ei mikään sotilaallisesti uhkaa. Kansallismielisyyttä tämmöinenkin ryysis silti aikansa nostaa.

On kuitenkin yksi suunta, joka saattaa horjuttaa Putinin jakkaraa jo ennen kuin kansalaiset saavat laajassa mitassa talouden alamäestä tarpeekseen. Venäjän valtaeliittiä pidetään Putinille läpiuskollisena lammaslaumana, ja johonkin mittaan näin epäilemättä on. Venäjän valtaeliitti on kuitenkin vaihtanut lennosta johtajia ennenkin samanlaisissa oloissa, vaikka ulospäin sitä on ollut vaikea ennakoida.

Putinin suosio oli laskussa jo ennen sotaa, koska talous alkoi hyytyä. Investoinnit vähenivät ja yritysten kannattavuus laski. Kommunistipuolueen johto pisti Nikita Hrustshevin eläkkeelle 1964, koska talous taapersi ja Neuvostoliitto kärsi murskatappion Kuuban ohjuskriisissä. Tilalle nostettiin Hrustshevin oma luottomies Leonid Brezhnev. Boris Jeltsin joutui väistymään vuosituhannen taitteessa, koska talous rapistui ja länsimaat nöyryyttivät Venäjää Kosovossa. Turhautunut valtaeliitti vaihtoi tilalle Putinin.

Leonid Brezhnevin mahti oli suurimmillaan 1970-luvulla, kun Venäjän kassaan tulvi rahaa öljykriisin ansiosta. Sen loputtua 1980-luvun alussa Venäjän talous romahti. Pudotusta vauhdittivat lännen pakotteet, joiden syynä oli Neuvostoliiton sota Afganistanissa. Neuvostoliitto oli häviämässä kylmän sodan, joka kävi sille kohtalokkaan kalliiksi, koska sillä ei ollut länsimaiden resursseja. Tilanne oli hyvin samankaltainen kuin nyt.

Brezhnev kuoli sydänkohtaukseen, mutta hänen asemansa oli jo heikentynyt. Poliittisesti jähmeän Brezhnevin jälkeen neuvostojohto halusi uudistuksia. Niiden viimeistelijäksi valittiin Mihail Gorbatshov, joka poikkesi Brezhnevistä jyrkästi niin taloudessa kuin ulkopolitiikassa. Gorbatshovin suunta oli oikea, mutta hän ei kyennyt pelastamaan neuvostojärjestelmää. Gorbatshov kammettiin vallasta kahteenkin kertaan. Jälkimmäisestä tuli Neuvostoliiton loppu.

Venäjän johtajat ovat harvoin niin vahvoja kuin näyttää. Putinin valta ei ole ikuinen. Hänen Venäjälle aiheuttamat riesat nostavat varmasti salaista kapinamieltä valtaeliitissä, etenkin talousvaikuttajissa. Putin ei voi hävitä Ukrainan sotaa sotilaallisesti, mutta sen hinta on nousemassa hirvittäväksi. Häntä se ei näy painavan, mutta ympärillä varmasti alkaa kuhista. Eikä mistään valtaeliitistä ole koskaan puuttunut väkeä, joka haluaa kalifiksi kalifin paikalle.

Suurin ero kommunistipuolueen valtakauteen on luultavasti se, että sen johtajilla oli paljon aitoa valtaa, joka kulloisenkin päämiehen oli huomioitava. Putinin puolue on pitkälle hänen henkilönsä varaan rakennettu komentojärjestelmä, jonka jäsenet saavat kiittää asemastaan Putinia. Ja ne, joilla on tuossa järjestelmässä eniten valtaa – eli turvallisuuseliitti –,  jakanevat Putinin arvomaailman sen suhteen, onko maan taloudellinen tilanne vai suurvaltapolitiikka tärkeämpää.

Näiltä osin johtajan vaihtamisen kynnys on melko varmasti korkeampi kuin Neuvostoliitossa. Mutta siltä se näytti tuolloinkin. Linjaa oli silti vaihdettava kylmän sodan ja talouden kustua varpaille, eikä Venäjä tätäkään menoa loputtomiin kestä. Tuskin Putin hetkeen putoaa, mutta se hetki lähestynee nopeammin kuin useimmat uskovat.