Talouselämässä tapahtuvaa rahan kiertoa on usein verrattu verenkiertoon, mutta samalla tavalla voidaan kuvata myös verorahojen kiertoa yhteiskunnassa. Veroina kunnalle tai valtiolle maksettu rahahan ei katoa mihinkään mustaan aukkoon, vaan palaa kiihdyttämään yhteiskunnan elintoimintoja niissä paikoissa, joihin poliitikot sen ohjaavat.
Sivu mennen sanoen tämä edellyttää tietysti, että verorahoja ei ohjata ulkomaisille pankkitileille. Silloinhan verorahat katoavat juuri tuohon mainittuun mustaan aukkoon. Tämä on eräs syy miksi hyvin korruptoituneiden maiden on niin vaikea koskaan päästä jaloilleen, kun jatkuva verenvuoto kuihduttaa potilasta.

Niin kauan kuin veronmaksajat ovat oikeasti valmiita rahoittamaan veroilla valtion toimintaa ongelmia ei tule, vaikka valtio katsoisivat hyväksi suurvaltojen taannoiseen tapaan käyttää suuria määriä rahaa kaivamalla isoja kuoppia joihin kätketään miljardien arvosta täysin hyödyttömiä esineitä, kuten vaikkapa mannertenvälisiä ohjuksia.
Nämäkään verorahat eivät kuitenkaan todellisuudessa valuneet tuohon kuoppaan, sillä näiden täysin hyödyttömien tavaroidenkin tuottaminen työllisti ohjustehtaissa suuren määrän huippuunsa koulutettuja kovan luokan ammattilaisia, jotka kantoivat tilipusseissaan hyvinvointia koko yhteiskuntaan.

Tavarantuotannossahan tärkeää on hyvinvoinnin kannalta lopulta se, että tuotetaan, ei se mitä tuotetaan. Työllisyyden ja hyvinvoinnin kannalta on lopulta samantekevää tuotetaanko saunat täyteen saunajakkaroita vai varikot täyteen hyödyttömiä panssariajoneuvoja.
Kylmä totuus on että kuluttajan käsissä olevan lopputuotteen omistamisesta ei kuitenkaan kerry enää yhteiskunnallista hyötyä; koko yhteiskunnan kannalta hyötyä kertyy vain tuotannosta ja toki myös kaupasta, kun raha jatkaa ikuista kiertoaan yhteiskunnan verenkierrossa.
Tuotetut tuotteet voi kuitenkin koko yhteiskunnan kannalta kantaa vaikka suoraan vintille tai piilottaa maakuoppiin; jos ekologia nyt unohdetaan kokonaan, niin tuotetun tavaran loppukäytöllä ei ole enää yhteiskunnan ja sen hyvinvoinnin kannalta suurempaa merkitystä.

Tämä yhtälö toimii kuitenkin vain niin kauan kuin yhteiskunnan jäsenet ovat valmiit rahoittamaan valtion harjoittaman työllistämisen yhteisin verovaroin, tai ainakin on riittävä varmuus siitä, että tulevat verovarat tulevat riittämään otetun velan hoitamiseen.
Tämä valmius kasvaa kriisitilanteissa ja suurelta osin juuri siksi valtiot pystyvät sota-aikoina työllistämään niin suuren osan väestöstä.
Normaalioloissa valtion käyttämän rahamäärän on kuitenkin pysyttävä järkevässä suhteessa saatavissa oleviin verotuloihin ja juuri tämän asian unohtaminen on johtanut ongelmiin Kreikassa.

On suorastaan järjetöntä syyttää Kreikan valtion velkaantumisesta pankkeja, jotka ovat lainanneet rahaa vakavaraisimmalle tunnetulle mahdolliselle velanottajataholle eli valtiolle. Eurooppalaisen valtion luisuminen maksukyvyttömyyden tilaan ei yksinkertaisesti ole ollut realistinen vaihtoehto.

Tässä kuitenkin pätee vanha hyvä sääntö; liikaa mitä tahansa hyvääkin asiaa on lopulta pahasta. Valtiot voivat pitää yhteiskuntaa verovaroin pyörimässä vain, jos näitä verovaroja todella on luvassa…