Tästä se alkaa, suuri ja mahtava biotalous. Juha Sipilä julisti ennen vaaleja luovansa 200 000 uutta työpaikkaa, joista suuren osan biotalouteen. Suomi kaipaa kipeästi uutta työtä ja tuotantoa, mutta suhtaudun aika epäluuloisesti näihin politiikkavetoisiin sankarihankkeisiin, joilla äänestäjien mandaatilla porskuttavat kellokkaat pistävät maan talouden kuntoon – ja nimenomaan sitä kautta, että he luovat omaehtoisesti yritystoimintaa. Siitä ei ole politiikoilla kummoisia saavutuksia historiassa. Aikoinaan, kun Suomessa oli vakava pula pääomista, valtiolla toki saattoi olla tärkeä rooli rahoittajana ja sitä kautta uuden tuotannon polkaisijana, mutta tällainen ongelma on nykyän aika vähäinen.

Tästä ikävästä historiasta on niin tuoretta näyttöä, että maksamme sen laskuja vielä pitkään. Edellisen hallituskoalition sydänhankehan oli kaivosteollisuusklusteri, jonka eteen tuhottiin kaksin käsin valtion finanssiomaisuutta. Olen aiheesta kirjoittanut Piksuun urakalla, mutta vielä muistin virkistämiseksi pääkohdat:

Valtion salkkuyhtiö Solidium möi parhaita osinkoyhtiöitään Sampoa ja TeliaSoneraa rahoittaakseen Talvivaaraa ja Outokumpua, vaikka niiden kannattavuus oli kehno huippusuhdanteessakin. Jokainen kokenut sijoittaja olisi sen voinut kertoa, mutta riskiä vähäteltiin, koska hankkeella oli navakka poliittinen myötätuuli. Se kelpasi niin elinkeinoelämälle kuin palkansaajille. Panostuksien piti sataa takaisin työpaikkoina ja verotuloina. Talvivaaran romahdusta maksamme vielä pitkään. Myös Outokumpu laahaa yhä tappiolla. Valtion osakesalkun ja osinkojen menetykset ovat miljarditasoa. Se on unohdettu ällistyttävän vaivatta.

On kuvaavaa politiikalle ja mediallekin, että tätä paraativirhettä ei ole edelleenkään analysoitu, vaikka muulla keinolla samoja virheitä on vaikea välttää. Sen sijaan kuvetta kaivetaan uuteen sankariprojektiin, joka on lähtökohdiltaan yhtä kiikkerä.

Biotalouden poliittinen motiivi on keskustan hinku luoda työpaikkoja kasvukeskusten ulkopuolelle eli kannatuksensa ydinalueelle. Tavoitteessa ei sinänsä ole vikaa, mutta poliittiset taloushankkkeet tuppaavat sukeltamaan metsään juuri siksi, että niitä ohjaa taloudelle ulkoinen motiivi. Keskustalle se on Suomen haja-asutusrakenteen ylläpitäminen hinnasta riippumatta. Se voi olla mahdollinen tavoite, tai sitten ei. Mutta keskusta ei hyväksy kieltävää vastausta, vaikka tosiasiat sen puolesta puhuisivat. Hanketta ajetaan kuin käärmettä pyssyyn ainakin seuraavat neljä vuotta.

Tällaiseen tavoitteeseen saadaan kyllä upotettua omat ja varastetut resurssit, vaikka tuloksista ei ole mitään takeita. Omien äänestäjien silmissä hankkeet ovat toki perusteltuja: sentään yrittivät. Ja varmaan aluepolitiikalla jotain hyvää niiden kohteelle tuotetaan. Ikävä puoli on, että jotkut sen lystin maksavat. Kaivosklusteriseikkailusta on ollut hyötyä pienelle ryhmälle tuettujen yhtiöiden työntekijöitä, mutta ankarat kustannukset kaatuvan kaikkien niskaan. Menetetyt osinkotulot on nyt nyhdettävä monesta tärkeästä asiasta, jne.

Sipilän lempihanke on parin miljardin biotalousrahasto, joka rahoitettaisiin myymällä valtion pörssiomaisuutta – kuinkas muuten. Rahasto tarjoaisi riskipääomaa uusille yrityksille. Ajatus on sikäli hyvä, että Suomessa on pula riskirahoittajista, joskaan ei rahoituksesta yleensä. Mutta ensimmäinen ongelma tällaisessa rahastossa on, että poliittisena hankkeena sen toimintaakin voi sanella politiikka. Käy äkkiä niin, että rahoituksen oleellinen ehto on se, missä yritys sijaitsee – siis haja-asutusalueella ja pienissä kaupungeissa. Tai se, että ne luovat kysyntää tietyille alihankkijoille, kuten maa- ja metsätiloille.

Taloudellisesti paremmat liikeideat saattava nuolla näppejään, jos ne eivät ole poliittisesti soveliaita. Jos yritys on teknologiavetoinen yliopistokaupungin hanke, niin etsiköön rahat vapailta markkinoilta. Tällainen linja, johon yksityinen riskirahoittaja ei sortuisi, tuhlaisi rahaa ja mahdollisuuksia.

Talvivaaran hillitön tukeminen oli juuri tällainen politiikkahanke. Kaivos toi työpaikkoja kehitysalueelle, ja ennen kaikkea haalariosastolle – poliittinen jättipotti. Mutta kallista aluepolitiiikkaa siitä tuli. 1970-luvun Talvivaara oli valtion nopeasti kaatunut kuvaputkitehdas Valco, jonka Imatran ja Sotkamon tuotantolaitoksiin kaadettiin aikansa ennätysmäärä verorahaa. Aluepolitiikan ohella tavoitteena oli valtiovetoisen elektroniikkateollisuuden luominen. Demaripääministeri Kalevi Sorsan junailema hanke oli motiiveiltaan aivan sama: perusduuneja perusdemareille. Kalliiksi kävi. Biotalouden julkilausumaton tavoite on luoda perusduuneja peruskepulaisille. Nähtäväksi jää, mikä on hinta.

Toki tällainen hanke saattaa onnistuakin. Kaikki poliitikot kuitenkin rakastavat ruusuisia talousvisioita, mutta ovat huonoja poimimaan tulevaisuudessa menestyvät sektorit ja yritykset. Sipilä itse tuomitsee nykymuotoiset yritystuet tehottomiksi. Millä keinoilla hän estää biorahastonsa vajoamiseen samaan hetteikköön?

Ongelma on jo sekin, että riskirahoitus on rahoituksen lajeista luultavasti vaativin. Virkamiehetkö tämän poikkeuksellisia taitoja vaativan urakan hoitavat? Anteeksi vain, mutta jos heillä olisi siihen taito, eivät he kitkuttaisi valtion leivissä.

On jopa puhuttu, että rahasto asetetaan suoraan pääministerin alaisuuteen. Sipilällä on kovaa näyttöä yrittäjänä, mutta luulisi pääministerillä olevan liikaa kiireitä tämmmöiseen. Riskirahoittajan rooliinhan ei kuulu vain rahan jakaminen, vaan yritysten kehittäminen. Se on kokopäiväistä ammattilaisen työtä organisaation kaikilla tasoilla.

Toinen oleellinen riski poliittisissa sankarihankkeissa on, että yhteiskunnan taloudellisen fokuksen asettaminen ennalta annettuun päämäärään jättää muut sektorit kesannolle. Ei Suomi yksin biotaloudesta elä, siitä olen ihan varma. On vaikea kuvitella biotalouden luovan kuin pienen osan kaivatuista työpaikoista, kun koko metsä- ja puuteollisuutemme työllistää 50 000 henkeä.

Ruotsin vahvassa taloudessa on paljon kukoistavia sektoreita, jotka on luotu yksityisin voimin. Siellä poliitikkojen ei tarvitse esittää pelastavaa messiasta. Riittää, että he turvaavat yritysten ja talouden toimintaedellytykset. Kova kasvualamme peliteollisuuskin syntyi ilman julkista vetoapua. Silti se työllistää kovasta imusta huolimatta yhä alle kolme tuhatta ihmistä. Toki biotaloudella voi olla toisen luokan potentiaali, mutta työllisyysasteen oleellinen nousu voi tapahtua vain laaja-alaisen talouskehityksen kautta.

Esimerkiksi digitalisaation edistäminen on tärkeä asia, koska se nostaa koko kansantalouden tuottavuutta. Sipilä on onneksi nostanut sen asialistalle, mutta pahimmassa tapauksessa se jää biotalouden jalkoihin. Peruspoliitikolle ja –äänestäjälle kun digitalisaatio ei sano paljoakaan. Moni näkee sen vain kehityksenä, joka syö työpaikkoja, koska ei ymmärrä tuottavuuden kehityksen avainroolia talouskasvussa.

Minun ei ole vaikea kuvitella, että hallitusneuvotteluissa etenkin perussuomalaiset suhtautuu nihkeästi digitalisaatioon, koska mieltää sen uhkaavan kannattajakuntansa työpaikkoja samaan tapaan kuin ulkomaalaisen työvoiman. Ja kun Sipilän on annettava jossain periksi, se on digitalisaatio, jotta peruskepulaiselle rakkaasta biotaloudesta ei tarvitsisi tinkiä.