Teoriassa jokainen yrittäjä tietää, että hänen tuotteillaan ei ole kysyntää, jos hänellä ei ole ostovoimaista asiakaskuntaa, eikä hänellä ole ostovoimaista asiakaskuntaa, jos yritykset eivät maksa työntekijöilleen riittävästi palkkaa.

Teoriassa jokainen yksityisen yrityksen työntekijä tietää, että hänellä ei ole pitkän päälle työpaikkaa, jos hänelle palkan maksava yritys ei pysty toimimaan kannattavasti.

Käytännössä jokainen yritys pyrkii maksamaan omille työntekijöilleen niin vähän palkkaa kuin on mahdollista.

Käytännössä jokainen työntekijä pyrkii saamaan omasta työstään niin suuren korvauksen kuin mahdollista.

Tämä on tietysti se paradoksi, joka tekee markkinataloudesta niin jännittävän paikan elää. Toisaalta työntekijöillä ja työnantajilla on vahva yhteinen intressi, sillä hyvinvointia sekä työnantajalle että työntekijälle tuottava systeemi on molempien itsekkäänkin edun mukainen.

Toisaalta tämä teoria unohtuu heti, kun siirrytään yksittäisen yrityksen tasolle, sillä silloin astuu peliin mukaan pääoman ja työn suora kilpailutilanne. Molemmat kun aina kilpailevat yrityksen tuottaman lisäarvon jakamisesta ja pyrkivät maksimoimaan oman osuutensa siitä.

Juhlapuheissa työntekijät ovat aina yrityksen tärkein voimavara, niin kuin he tietysti todellisuudessa aina ovatkin, sillä ilman työntekijöitä ei yritystoiminta voi koskaan kasvaa yhden miehen puuhastelua kummallisemmaksi.

Todellista päätösvaltaa yrityksissä käyttävät kuitenkin pääoman edustajat, jotka hyvin luontevasti antavat työntekijöille vain sen osuuden yrityksen tuottamasta lisäarvosta, joka on pakko antaa. Työntekijöillä puolestaan ei ole muita keinoja kuin lakkoase painostaa pääomaa tinkimään omasta osuudestaan.

Tämä työn ja pääoman kilpailu toimii kuitenkin melko kitkattomasti hyvien aikojen aikana, kun yrityksen tuottamasta kasvavasta lisäarvosta riittää uutta jaettavaa myös työntekijöille, vaikka pääoman suhteellinen osuus tuloksesta samalla kasvaisikin.

Taantuman tullessa tilanne kuitenkin muuttuu radikaalisti. Kun yrityksen liikevaihto putoaa, supistetaan ensimmäiseksi työvoimakuluja, mikä on tietysti täysin luonnollista, kun työn määrä yrityksessä vähenee.

On kuitenkin äärettömän luonnollista, että työntekijäpuolen on vaikea ymmärtää, jos pääoman tuotto-odotus ei jousta lainkaan edes hyvin poikkeuksellisessa tilanteessa. Tällainen tilanne johtaa nopeasti asenteiden lukkiutumiseen.

Työnantajan voi toisaalta olla hyvin vaikea ymmärtää miksi työntekijät eivät tunne solidaarisuutta heitä kohtaan hyvin vaikeassa taloudellisessa tilanteessa. 

Solidaarisuuden puute on kuitenkin hyvin ymmärrettävää ainakin niissä yrityksissä, joissa ei ole hyvinä aikoina jaettu hyvää tulosta työntekijöille ja huonoina aikoina työntekijät ovat ainoa osapuoli, joka joutuu joustamaan. 

On todellakin yrityksiä, joissa yritysten pääomalle ulos jaettava tulos on pysynyt hyvänä työntekijöihin riittävän nopeasti kohdistettujen säästötoimien ansiosta.

Mikään yritys ei tietysti voi toimia tappiolla, mutta kysymys onkin myös ihan vanhanaikaisesta reiluudesta. Ihmisyksilöt kuitenkin tekevät päätöksiä oman lähikokemuksen perusteella, eivätkä he suinkaan ajattele kansantalouden kokonaisetua. 

Jos koko säästö haetaan työvoiman osuudesta, eikä pääoma pysty tinkimään tuotto-odotuksistaan edes ilmiselvässä kriisitilanteessa, voi käydä niin, että tilanne helposti kärjistyy avoimiksi konflikteiksi. Niin voi käydä, vaikka konfliktin osanottajat hyvin teoriassa tietäisivät, että konflikti juuri nyt voi olla koko kansantalouden kannalta hyvinkin turmiollinen asia.

Teoriassa jokainen yrittäjä tietää, että hänen tuotteillaan ei ole kysyntää, jos hänellä ei ole ostovoimaista asiakaskuntaa, eikä hänellä ole ostovoimaista asiakaskuntaa, jos yritykset eivät maksa työntekijöilleen riittävästi palkkaa.

Teoriassa jokainen yksityisen yrityksen työntekijä tietää, että hänellä ei ole pitkän päälle työpaikkaa, jos hänelle palkan maksava yritys ei pysty toimimaan kannattavasti.

Käytännössä jokainen yritys pyrkii maksamaan omille työntekijöilleen niin vähän palkkaa kuin on mahdollista.

Käytännössä jokainen työntekijä pyrkii saamaan omasta työstään niin suuren korvauksen kuin mahdollista.

Tämä on tietysti se paradoksi, joka tekee markkinataloudesta niin jännittävän paikan elää. Toisaalta työntekijöillä ja työnantajilla on vahva yhteinen intressi, sillä hyvinvointia sekä työnantajalle että työntekijälle tuottava systeemi on molempien itsekkäänkin edun mukainen.

Toisaalta tämä teoria unohtuu heti, kun siirrytään yksittäisen yrityksen tasolle, sillä silloin astuu peliin mukaan pääoman ja työn suora kilpailutilanne. Molemmat kun aina kilpailevat yrityksen tuottaman lisäarvon jakamisesta ja pyrkivät maksimoimaan oman osuutensa siitä.

Juhlapuheissa työntekijät ovat aina yrityksen tärkein voimavara, niin kuin he tietysti todellisuudessa aina ovatkin, sillä ilman työntekijöitä ei yritystoiminta voi koskaan kasvaa yhden miehen puuhastelua kummallisemmaksi.

Todellista päätösvaltaa yrityksissä käyttävät kuitenkin pääoman edustajat, jotka hyvin luontevasti antavat työntekijöille vain sen osuuden yrityksen tuottamasta lisäarvosta, joka on pakko antaa. Työntekijöillä puolestaan ei ole muita keinoja kuin lakkoase painostaa pääomaa tinkimään omasta osuudestaan.

Tämä työn ja pääoman kilpailu toimii kuitenkin melko kitkattomasti hyvien aikojen aikana, kun yrityksen tuottamasta kasvavasta lisäarvosta riittää uutta jaettavaa myös työntekijöille, vaikka pääoman suhteellinen osuus tuloksesta samalla kasvaisikin.

Taantuman tullessa tilanne kuitenkin muuttuu radikaalisti. Kun yrityksen liikevaihto putoaa, supistetaan ensimmäiseksi työvoimakuluja, mikä on tietysti täysin luonnollista, kun työn määrä yrityksessä vähenee.

On kuitenkin äärettömän luonnollista, että työntekijäpuolen on vaikea ymmärtää, jos pääoman tuotto-odotus ei jousta lainkaan edes hyvin poikkeuksellisessa tilanteessa. Tällainen tilanne johtaa nopeasti asenteiden lukkiutumiseen.

Työnantajan voi toisaalta olla hyvin vaikea ymmärtää miksi työntekijät eivät tunne solidaarisuutta heitä kohtaan hyvin vaikeassa taloudellisessa tilanteessa. 

Solidaarisuuden puute on kuitenkin hyvin ymmärrettävää ainakin niissä yrityksissä, joissa ei ole hyvinä aikoina jaettu hyvää tulosta työntekijöille ja huonoina aikoina työntekijät ovat ainoa osapuoli, joka joutuu joustamaan. 

On todellakin yrityksiä, joissa yritysten pääomalle ulos jaettava tulos on pysynyt hyvänä työntekijöihin riittävän nopeasti kohdistettujen säästötoimien ansiosta.

Mikään yritys ei tietysti voi toimia tappiolla, mutta kysymys onkin myös ihan vanhanaikaisesta reiluudesta. Ihmisyksilöt kuitenkin tekevät päätöksiä oman lähikokemuksen perusteella, eivätkä he suinkaan ajattele kansantalouden kokonaisetua. 

Jos koko säästö haetaan työvoiman osuudesta, eikä pääoma pysty tinkimään tuotto-odotuksistaan edes ilmiselvässä kriisitilanteessa, voi käydä niin, että tilanne helposti kärjistyy avoimiksi konflikteiksi. Niin voi käydä, vaikka konfliktin osanottajat hyvin teoriassa tietäisivät, että konflikti juuri nyt voi olla koko kansantalouden kannalta hyvinkin turmiollinen asia.