Tieteen rahoituksesta
Yliopistot puolustavat itseään samalla hienostuneisuudella kuin dobermanni iltapalaansa. Tässä yhteydessä lienee syytä pyytää anteeksi kaikilta dobermanneilta.
Esim. tuossa annetaan enemmän tai vähemmän ymmärtää, ettei ilman väitöstä aiheesta kannata puhua. Erikoinen ajatus. Suuri osa esim. ylipäälliköistämme ei ole käynyt armeijaa (UKK oli ensimmäinen asevelvollisuutensa suorittanut). Suuri osa budjetista päättävistä edustajista ei ulosotoista päätellen hallitse edes omaa talouttaan, mutta yo:n kanta lienee, että vain proffat saavat päättää muitten rahoista. OK.
Mutta entä jos tutkimisesta ei tule mitään edes yo:jen omien mittojen mukaan?
Mm. Suomen Kuvalehti 24.4.1990 kuvasi TY:n kulttuurihistorian projektia Olavi Paavolaisesta, á yli miljoona markkaa. Kaksi aiottua väitöskirjaa jäi toteutumatta ja projektin johtaja Kari Immonen kuvasi tilannetta hyvin tavalliseksi. Tiesi mistä puhui, oli tutkinut akatemian historiaa.
Sitten on Virrankosken kirja ”Historian professori ja laulajapoika”. Muistelmat ovat epäluotettavia lähteitä nytkin.
Kirjassa mainitaan nimeltä assistentti X. 13 vuotta assistenttina ja väitöskirja jäi uupumaan. Ihan joka paikassa ei käy, että esimies tsekkaa alaisensa työskentelyä vain kerran viidessä vuodessa – jos silloinkaan. Samantapainen lienee ollut ns. muuli-projektin kohtalo.
Paavolaisesta vielä sen verran, että hänen sukulaisensa, hist. prof. Jaakko Paavolainen paljoksui Paavolais-projektia ja kirjoitti itse serkustaan elämäkerran. Tämä kirja peräti valmistui ja lienee tullut halvemmaksikin, kirjoittaja oli jo eläkkeellä.
Sanoja ”kulttuuri- ja tiedevihamielinen” on helppo heitellä. Eräs täsmennys.
Kukaan tuskin kieltää keräilemästä esim. tulitikkuaskin kansia tai puuhastelemasta aiheen ”Afroeurooppalaisen liikkuvuuden poetiikka ranskankielisessä afrikkalaisessa kirjallisuudessa” parissa. Mutta kun tuokin puuhastelu rahoitetaan julkisin varoin (440.000 euroa), jotka valtio viime kädessä kerää pakkokeinoin, demokratiassa puheoikeuden on oltava yleinen.
Kuvasta: 1977 – 81 opiskelin kuvan Jusleniassa (saanut nimensä proffalta, joka keksi Suomen historiaa omasta päästään) 3,5 vuotta. Luennoilla en käynyt, vaan istuin kahvilassa muualla. En siis kuluttanut taloa kovin paljon, mutta 2018 tuo 1977 uudenkiiltävä talo jyrättiin matalaksi. Näin valtio rakentaa.
Mainitsit vahvemman oikeuden käytön yhteiskunnassa.
Monissa yhteiskunnissa ihmiset yrittävät tuottaa lisäarvoa ja iloa lähimmilleen ja muille kansalaisille ja saavat siitä korvauksen ja elannon.
Sitten on yhteiskuntia, joissa suurin osa noista korvauksista otetaan vahvemman oikeudella pois työtä tekeviltä. Suomi kuuluu näihin maihin.
Näin sanoen tuo vahvemman oikeuden käyttö dominoivana menetelmänä kuulostaa epäreilulta. Mutta ei se sitä ole. Se on tasa-arvoa. Vahvemman oikeuden käyttö on hyvästä jos sitä tekee hyvis ja pahasta jos sitä tekee pahis.
Tutkimuksesta on muitakin tuotoksia kuin väitöskirjat. Useimmiten tutkimuksen mittapuuna pidetään tieteellisiä artikkeleita hienoissa ulkomaisissa julkaisuissa. Niiden suurin merkitys on kansainvälisen tiedemaailman keskinäinen tiedonvaihto ja tulosten arkistoiminen, sekä tietysti myös tutkijoiden arvottaminen ja egonnostatus. Oikeasti monessa kohtaa käytännössä merkityksellisemmät raportit tuotetaan kuitenkin kansankielellä (olkoon se suomi, englanti tai joku muu) yhteistyökumppaneille ja muulle tuloksia hyödyntävälle yleisölle.
Nimimerkillä been there, done that. Tein toistakymmentä vuotta töitä tutkijan nimikkeellä ilman pienintä ajatustakaan väikkäristä. Tutkimusta, testausta, kehityshankkeita, koulutusta, neuvontaa. Saadut tulokset vietiin suoraan niitä hyödyntävien tahojen käyttöön. Luultavasti monien mielestä tekemämme työ olisi ollut korkeatieteellisempää ja hyväksyttävämpää, jos olisin uhrannut vapaa-aikani ja yöuneni tieteellisten artikkeleiden ja väikkärin kirjoittamiseen. Sopivaa materiaalia olisi ollut runsaasti, mutta työaikaa ei noihin ollut käytettävissä eikä motivaatiotakaan löytynyt.
Tietysti eri tutkimusaloilla on suuria eroja siinä, millä tavoin tuloksia hyödynnetään ja mikä on eri tyyppisten raportointikanavien merkitys.
No tietysti yo:t aina kouluttavat ja sitten voi olla muutakin esim. testausta, hyvin alasta riippuvaa. Noissa yksilöidyissä esim:ni ei ollut mitään muuta kuin tekemättä jäänyt tutkimus. No, assari – jollainen itsekin olin – teki jotain ”laitostyötä” mielestäni yhden kunnon työviikon vuodessa, paperilla teor. enemmän.
Tuossa on emeritusproffan käsitys https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/meeviren/244770-kun-on-liikaa-rahaa/ ”Kiintiöiden poistamista perusteltiin aikanaan ”opetuksen monimuotoisuuden lisäämisellä”, mikä oli tietenkin vain verbaalinen sumuverho työmäärän vähentämiselle (sinänsä loistavaa lobbaritoimintaa; onneksi olkoon professoriliitto).”
Tutkimusta (ja hutkimusta) tehdään monessa muussakin paikassa kuin yliopistossa.
Siihen aikaan kun itse yliopistolla opiskelin, kyseisellä laitoksella assarit olivat niitä, jotka pitivät laitoksen pystyssä. Assarit tekivät kaiken silpputyön, pitivät luennot sellaisista aiheista jotka ei proffia/lehtoreita kiinnostanut, vetivät harjoitustyökurssit, ohjasivat graduja, avustivat (tekivät) proffan / lehtoreiden tutkimustyössä yms yms… ja tuo kaikki palkalla, joka oli noin puolet vastavalmistuneen maisterin suosituspalkasta.
En kyllä yhtään ihmettele, jos jossain humanistisella asiat ovat (olleet) kovasti toisin. Eppäilen vaan, että sielläkin laitoksen pahnanpohjimmainen saa pöydälleen kaiken sen, mitä muut eivät välitä tehdä.