Tyhmiä nuo englantilaiset, MOT
Demokratia perustuu vapaaseen mielipiteeseen ja sen ilmaisemiseen äänestyskopissa. Kansanvallan kääntöpuoli on, että poliittinen kuluttajansuoja on olematon ja järjestelmä altis typeryyksille, kun päätöksiä voidaan tehdä tosiasioista piittaamatta. Politiikassa suosituin mielipide on aina se oikea, olivat perusteet miten päättömät tahansa.
Britit päättivät erota EU:sta pääosin englantilaisten äänillä. Valintaan on jokaisella oikeus, mutta se nojasi ihan muuhun kuin tosiasioihin populistipoliitikkojen rummuttaessa nationalistista ideologiaansa asiasta, josta ällistyttävän harvalla äänestäjällä tuntui olevan minkään valtakunnan käsitys. Sanoin heti äänestyksen jälkeen krapulan kyllä iskevän pikapuolin todellisuuden muodossa.
https://www.piksu.net/artikkeli/tyhmi%C3%A4-nuo-englantilaiset
Nyt on sitten laskun aika, kirjaimellisesti. Eroa ajaneet lupasivat siitä kivuttoman ja taloudellisesti kannattavan. Rupuinen EU ryömisi maailman viidenneksi suurimman talouden edessä. Britanniasta tulisi käden käänteessä globaali vapaakaupan keskus, Euroopan Singapore.
Kivaltahan se varmaan kuulosti. Vaan EU:n ja Britannian neuvottelut ovat tahkonneet puolitoista vuotta lähtökuopissa. Nyt ne sen verran nytkähtivät, että – kaskas – Britannia suostuu maksamaan EU:lle 50 miljardin jäsenmaksut. Koomista kyllä niiden säästäminen oli yksi brexitistien keskeisistä vaaliteemoista, mutta nyt jopa heidän pääshowmiehensä ulkoministeri Boris Johnson hyväksyy laskun.
Kuplaksi on paljastunut moni muukin lupaus. Britannian talous pärjäsi kyllä äänestyksen jälkeen, kun halventunut punta vauhditti vientiä ja kuluttajat riehaantuivat. Nyt epätietoisuus kauppapoliittisesta asemasta iskee jo lujaa. Maan budjettiviraston ennuste on tyly.
Talouskasvu nuutuu reiluun prosenttiin moneksi vuodeksi. Investointien ja tuottavuuden kehitys taittuu selvästi alle kuluneen vuosikymmenen. Inflaatio kurkottaa kolmeen prosenttiin. Se luo kovan paineen koronnostoille huolimatta heikosta kasvusta. Ostovoiman kaventuminen pakottaa jo kansalaiset syömään säästöjään.
Eikä kyseinen ennuste huomioi mahdollisuutta, että Britannia ja EU eivät saa kauppasopimusta. Sen syntyminen on yhä lukemattoman mutkan takana. Osa hallituksen kansanedustajista vastustaa tiukasti kaavailtuja ehtoja, joten epävarmuus jatkuu ties minne asti.
Mitään uusia kauppasopimuksia ei Britannialle tietenkään ole kuulunut jo siksi, että eroprosessi on yhä kesken. Eikä se ole likikään kuivaa maata. Pohjois-Irlannin asemasta tapellaan vielä raskaasti, koska se on Irlannille todella kuuma kysymys – ja sillä on veto-oikeus EU:ssa. Tätäkään brexitistit eivät edes maininneet paratiisia maalaillessaan.
Nyt laulu muuttuu tietysti siten, että menetykset ovat käypä hinta EU:n pakkopaidan riisumisesta. Selvä – mutta eron piti tuottaa helppoa voittoa ja sujua kivuttomasti. Se oli alusta asti huuhaata, enkä usko jollekin Johnsonin kaltaiselle ilmeisen älykkäälle ihmiselle sen tulleen yllätyksenä. Hän vain halusi saada mielensä läpi ja myi linjansa kansalle taitavana propagandistina.
Talousviisaiden enemmistö kyllä varoitti tuskattoman eron illuusiosta, mutta populistisessa huumassa heidän seikkaperäisillä argumenteillaan luututtiin lattiat. Lähinnä ne tuntuivat ärsyttävän äänestäjiä. Totuudenjälkeisessä politiikassa ei parane kuulostaa liian viisaalta, siitä saa elitistin leiman ja nyrkin naamaansa. Johnsonkin meuhkasi Britannian saaneen mittansa täyteen asiantuntijoista – hupaisa kommentti eliittikoulujen kasvatilta.
Jäähtyvä talous mittaa brittien poliittisen kypsyyden. Maltillinen kansakunta on kestänyt aiemmin kovia aikoja, mutta nuorilta puuttuu kokemus pitkästä taantumasta, ja heille luvattiin ruusuiset ajat. Näillä eväillä ääriliikkeet aina porskuttavat.
http://www.bbc.com/news/uk-politics-42161346
http://money.cnn.com/2017/11/22/news/economy/uk-budget-brexit-downgrade-hammond/index.html
Diiliä ei välttämättä koskaan tule
Financial Timesin terävä kolumnisti Wolfgang Munchau erittelee tiiviisti saman asian jota olen itse korostanut koko brexitin ajan: isojen diilien tekeminen EU:n kaltaisen organisaation kanssa on todella vaikeaa, kun mukana on niin monta erilaisia intressejä omaava maata, ja kaikilta on saatava nimi alle. EU:sta lähtö on vielä helppoa verrattuna sen kanssa tehtäviin sopimuksiin. Kuten Munchau toteaa, edes Ceta ei ole satamassa, vaikka periaatteessa se on hierottu valmiiksi vuosien työllä.
https://www.ft.com/content/d6edb908-d6b9-11e7-a303-9060cb1e5f44
https://www.ft.com/content/d6edb908-d6b9-11e7-a303-9060cb1e5f44
What does £50bn buy? A trade agreement? The answer is probably yes, but almost certainly not the type of deal the UK is seeking in its withdrawal negotiations with the EU. Everybody is focused on next week’s EU summit and whether it will conclude that sufficient progress has been made for the Brexit talks to move on to the next stage.
But the more important issue is, what happens next? It is worth considering political attitudes towards trade agreements in European politics. The provisional application of one of the more recent trade deals, the EU-Canada Comprehensive Economic and Trade Agreement, or Ceta, almost collapsed a year ago in the parliament of the Belgian region of Wallonia. Its final ratification came under threat a few weeks ago during the German coalition talks. One of the more shocking revelations was that Angela Merkel accepted the demands by the Green party to block ratification of Ceta. The coalition talks collapsed for a different reason, but the German chancellor’s willingness to throw out the trade deal shows that we should take nothing for granted.
There is no guarantee that Ceta will ever be ratified. From the EU’s perspective, Canada is an economically small and uncontroversial country, unlike the UK. Just imagine if EU governments and parliaments discussed the merits of a wider trade agreement with the UK, one that allows preferential access for the City of London or British airlines?
Expect someone somewhere in Europe to raise objections. The ratification of trade agreements cannot be contractually agreed. It is political. My advice to businesses in the UK would be to assume that the only deal available will be the standard one that reduces tariffs on physical goods to zero. A simple trade deal would not require ratification by member states. Ceta, by contrast, is a mixed agreement because it affects the competencies of the EU as well as the member states.
Comments made by the advocate general of the European Court of Justice a year ago suggest that the narrow definition of what constitutes an EU-level agreement can be extended a little, but not a lot. If you dream about a Canada-plus deal, one with extra chapters for services, that, too, would be a mixed agreement. It would get stuck in the same ante-chamber of ratification hell as Ceta.
Should the UK government attempt to justify the £50bn Brexit bill in terms of a future trade deal alone, it would open itself to accusations that this is an utter waste of money. A financial settlement may be justifiable on other grounds, for example as a downpayment for a future association agreement, but I fear the EU is not yet ready to restructure itself into a group of highly integrated eurozone countries, and a more loosely organised periphery.
If it ever happens, it would not be in time for Brexit. This leaves us with an old-fashioned trade deal for goods, pure and simple. Will this be worth £50bn? Of course not. The simple average of the EU most-favoured nation tariff for non-agricultural goods was 4.2 per cent in 2014. The UK exported goods and services worth £236bn to the EU, and imported £318bn. The EU has an interest in zero tariffs because of its trade surplus.
But is it not in the UK’s best interest to avoid a cliff edge? The answer is, of course it is. But this is no longer possible. Avoiding it would have required continued membership of the single market and the customs union, the so-called Norway option. The UK began on the path to the cliff when prime minister Theresa May gave notice that the country would leave the single market and the customs union.
The crunch point will not come in 2019, but when the transition ends. There is a much bigger gulf between a customs union membership and a simple trade deal than between a simple trade deal and a World Trade Organization arrangement. Last week, Michel Barnier, the EU’s chief Brexit negotiator, told a German audience that businesses in the UK have not yet been informed that friction in trade will be the inevitable consequence of the UK’s chosen version of Brexit. Once you leave the single market and customs union there is no way to avoid friction — trade deal, or no trade deal. He is right.
There are an awful lot of people in the UK, Brexiters and Remainers alike, who mistakenly believe in a continuum of choices between a Canada-type deal and membership of the single market and the customs union. The reality is that the EU will never be able to deliver a deep trade agreement. It may not even be able to deliver a shallow one. It is quite possible that the UK will end up paying the £50bn and not get much in return. Or not paying the £50bn, once reality sinks in.