Brexit oli shokki EU:lle ja euromyönteisille briteille, mutta maineikasta Harvardin taloustieteen professoria Dani Rodrikia äänestys törkykampanjoineen ei yllättänyt. Hänen viisi vuotta sitten kirjoittamansa ja juuri suomennettu kirjansa Globalisaation paradoksi analysoi aihetta harvinaisen ajankohtaisesti, semmingin kun aihe on nousemassa tulenpalavaksi joka puolella EU:ssa ja muuallakin. Kirjan kustantaja on sisukas tamperelainen pienpaja Niin & Näin, jossa on mukana kavereitani, joten toivotan onnea kirjalle senkin takia.

Rodrik ei sinänsä paljoa EU:ta käsittele, vaan vapaakauppaa yleensä, mutta teesit ja todistusaineisto istuvat hyvin EU:hun ja siten kansalaiskeskustelun materiaaliksi Suomessa. Rodrikin keskeinen teema on, että brexitin kaltaiset sisäpoliittiset vastareaktiot ovat tavallisia kansainväliselle vapaakaupalle. Sen nykyinen aalto on jo kolmas, ensimmäinen koettiin jo 1900-luvun alussa. Mikään uusi asia ei globalisaatio ole, toisin kuin usein kuvitellaan.

Rodrik kuuluu globalisaatioon kriittisesti joskaan ei torjuvasti suhtautuviin tähtiekonomisteihin. Hänen mukaansa vapaakauppa vahvistaa kyllä tietyyn mittaan ja tietyin reunaehdoin talouskasvua, mutta hyödyt jakautuvat aina epätasaisesti. Rikkaissa maissa se hyödyttää koulutettuja ja muuten hyväosaisia. Markkinoiden laajetessa heidän ansionsa ja uramahdollisuutensa kohenevat.

Heikoimmin koulutetut, jotka joutuvat vaikeaan kilpailuun halvemman työvoiman kanssa, voivat kärsiä avoimesta taloudesta suurestikin. Se pätee etenkin suorittavaan teollisuustyöhön. Tehtaat siirtyvät edullisempien kustannusten maihin, mutta korvaavaa työtä on vaikea löytää talouskasvusta huolimatta. EU:n tarjoama vapaa liikkumisoikeus ei auta, koska kapealla osaamisella ei ole kysyntää muissa maissa. Rikkaiden maiden euroskeptikot eivät siten ole aivan väärässä pitäessään EU:ta eliitin hankkeena.

Rodrikin kuningasteesi on, että globalisaatio vaatisi ylikansallisen demokraattisen markkinoita sääntelevän järjestelmän, koska muuten seurauksena on helposti race to the bottom – kilpailussa pärjäävät ne maat, jotka laskevat liiketoiminnan kustannuksia häikäilemättömin keinoin, kuten polkemalla työntekijöiden, kuluttajien ja ympäristön oikeuksia. Koska tällainen järjestelmä ei valitettavasti ole realismia, globalisaation olisi mahdollistettava riittävästi kansallista poliittista liikkumatilaa omaehtoisille kasvustrategioille ja sosiaalisten ongelmien hoitamiselle.

Tästä parhaana esimerkkinä Rodrik pitää Bretton Woods-järjestelmää ja WTO:n edeltäjää GATT:ia. Ne lisäsivät ratkaisevasti kansainvälisen kaupan volyymia, mutta jättivät riittävästi tilaa kansalliselle politiikalle. Siten hoidettiin tehokkaasti vapaakaupan haittoja luoden kuitenkin samalla vahvaa talouskasvua. Rodrikin esittämät kasvuluvut tuolta ajalta ovat kieltämättä vakuuttavia.

Rodrikin teesithän toteutuivat varsin hyvin Britanniassa. Sen talouskasvu, työllisyysaste ja kokonaispalkkakehitys ovat kuuluneet vuosia EU:n kärkeen. Korkeintaan keskiasteen koulutuksen saaneiden työllisyys ja palkkakehitys taas on ollut muuta väestöä heikompaa osittain sen takia, että he ovat joutuneet kilpailemaan siirtolaisten kanssa. (Lähde: Resolution Foundation)

Tappiolle jäänyt tai ainakin siten kokenut osa väestöä kannatti brexitiä, koska konservativiihallitus ei kiinnittänyt huomiota vapaakaupan sosiaalisiin haittoihin. Luuserien imperiumin vastaisku paukahti.

Rodrikin mukaan vapaakauppa on aina nostanut poliittisen vastarinnan, jos sen haittoihin ei ole puututtu. Ensimmäisen kerran niin kävi 1930-luvulla, kun vapaakaupan ratkaisematta jätetyt ongelmat johtivat maailmanlaajuiseen suurlamaan ja poliittiseen kuohuntaan. Sen polkaisema protektionismin ja nationalismin aalto purkautui Hitlerin nousuksi ja toiseksi maailmansodaksi.

Hän luettelee lukuisia esimerkkejä, kuten Argentiinan 1990-luvulla. Se kohensi nopeasti romahtanutta talouttaan siirtymällä avoimeen kansaiväliseen markkinatalouteen, mutta teki sen keskeisten kansalaisryhmien saavutettuja etuja rusentamalla. Hallitus käänsi selkänsä sosiaalisille ongelmille ilmeisesti silkkaa osaamattomuuttaan. Se johti poliittiseen kaaokseen, vasemmistopopulistien valtaan ja maan ajautumiseen uusiin vaikeuksiin kansainvälisestä taloudesta suljettuna.

Tästä hevoskuurista se on vasta nyt irtoamassa – samankaltaisilla lääkkeillä kuin 1990-luvulla. Eli Argentiina on kiertänyt raskaan ympyrän vain siksi, ettei se paneutunut vapaakaupan ongelmiin heti siihen kaasu auki loikattuaan.

Rodrikin mukaan avoimen talouden ja sisäpolitiikan ajautuessa ristiriitaan selviytyy voittajaksi aina jälkimmäinen. Siksi vapaakaupan haittoihin on puututtava ennalta. Se on järjestelmän välttämätön hinta. Rodrikin mukaan jo vapaakauppaa innokkaasti kannattanut Keynes ymmärsi yhteiskuntarauhan merkityksen avoimen talouden säilyttämisessä.

Ilmiötä ei tarvitse etsiä kissojen ja koirien kanssa. Joka puolella teollisuusmaita huono-osaisten tyytymättömyys ruokkii protektionismilla, militarismilla ja nationalismilla ratsastavia populisteja, jotka tarjoavat helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin. Se on todellisuutta jo avoimen talouden ja yhteiskunnan perinteisessä airueessa Yhdysvalloissakin. Trumpin nousun takana on toki monia syitä, mutta taloudelliset olosuhteet ovat niistä keskeinen.

Vapaakaupan vastaisen luuserien koston menestyjille voi välttää vain huolehtimalla häviäjistä politiikan keinoin, Rodrik painottaa. Talouden perusteltu suojaaminen työllisyyden nimissä on yksi vaihtoehto, mutta mahdoton esimerkiksi EU:n kaltaisessa avoimessa taloudessa. Täällä häviäjille on tarjottava kompensaatiota: julkisia turvaverkkoja, parempaa koulutusta, uusia väyliä työllistyä, hyviä julkisia palveluja.

Tulonsiirroilla kustannettava kompensaatio on yhteiskunnallinen vakaussopimus, jota ilman vapaakauppa murskautuu poliittiseen vastarintaan. Rodrikin mukaan vain avoimen talouden haittoihin keskittyneet demokratiat ovat pysyneet siinä mukana ilman sisäisiä vaikeuksia.

Vapaakauppa vaatii vakuutuksekseen kunnollisen sosiaaliturvan, muuten heikoille jääneet eivät hyväksy sen riskejä. Rodrikin tutkimukset jopa osoittavat, että nimenomaan vapaakauppa tuottaa aina laajan julkisen sektorin, koska kansalaiset hyväksyvät sen sisältämät riskit vain riittävän turvaverkon kanssa.

Jos turvaverkot puuttuvat, poliittinen vastaisku pamahtaa automaattisesti. Britannian konservatiivihallitus ei turvaverkkkoihin panostanut EU-myönteisyydestään huolimatta. Kävi kuten kävi.

Rodrikin mukaan on siten puhdasta reaalipolitiikkaa, että vapaakaupan – yleensä hyvin pärjäävät – kannattajat varautuvat maksamaan siitä. Hyvätuloiset eivät perinteisesti kannata vahvaa sosiaaliturvaa, mutta demokratiassa se olisi viisasta, koska luuseritkin äänestävät – ja varsinkin suututtuaan tarpeeksi, kuten Britanniassa. Pärjääjillä on eniten hävittävää avoimen talouden romahduksessa, joten heidän kannattaa miettiä tarkkaan sisäpolitiikkansa vallassa olleessaan. David Cameronin hallitus ei sitä ymmärtänyt.

Oma näkemykseni on linjassa Rodrikin kanssa. Kannatan avointa taloutta, ja minusta sen eteen on tehtävä tietynlaista politiikkaa ideologisista mieltymyksistä riippumatta. EU on pohjimmiltaan hyvä rakennelma, mutta siinä on erinäiset ongelmansa, joiden laatu ja aste riippuvat kansalaisten asemasta järjestelmässä. Näihin ongelmiin ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota.

Ongelma on osittain jäsenmaiden sisäinen, osittain EU:n yhteinen. EU on toki jossain määrin ottanut tämän huomioon etenkin rakennerahastojen ja sittemmin EKP:n tukitoimien kautta, mutta silti liian monet kansalaiset kokevat unionista olevan heille vain riesaa.

Hyvin pärjäänneet maat Saksan johdolla vastustavat tulonsiirtoja, kuten unionitason työttömyysturvaa, vaikka se olisi juuri niitä konkreettisia keinoja kompensoida tappiolle jääneitä ja saada heidät euromyönteisiksi. Väärän politiikan hinta voi olla unionin hajoaminen, tai muuttuminen joksikin sellaiseksi, jota ainakaan minä en kaipaa.

Pahoittelen pitkää mittaa, mutta asia on elintärkeä, joten halusin laittaa siihen oman kontribuutioni. Toivottavasti ette kyllästyneet.

http://www.netn.fi/Globalisaation-paradoksi