Euroopan talouskriisin laineet ovat rantautuneet odotetusti ympäri maailman. Yhdysvalloissa vaikutukset tuntuivat jo keväällä, ja kesän mittaan talous alkoi yskiä myös Aasiassa. Maailmantalouden veturina vuodet toimineessa Kiinassa suhdanne tosin loiveni jo pari vuotta sitten. Kyseessä oli paljolti hallittu jarrutus, koska vuoden 2008 finanssikriisin voimakkaan elvytyksen seurauksena inflaatio kiihtyi yli sietorajan. Kiinan kaltaisessa kehittyvässä taloudessa inflaatio on ikuinen huolen aihe.

Erityisen kiivasta oli asuntojen hintojen nousu, liki 20 prosenttia parissa vuodessa. Toisin kuin länsimaissa, Kiinassa virkavalta tiedosti tarkkaan kiinteistösektorin ylikuumentumisen riskin. Ohjauskorkoa nostettiin, luototusta kiristettiin ja asuntosijoittamisen sivukustannuksia nostettiin. Asuntojen hinnat putosivatkin reilussa vuodessa takaisin samalle tasolle kuin 2009.

Kun inflaatio muutenkin hellitti ja vienti hiipui, Kiina päätti heinäkuussa uudesta elvytyspaketista. Ohjauskorkoa pudotettiin, luototusta lisätään ja investointeja houkutellaan erilaisin helpotuksin. Valtio toteuttaa suuria infrastruktuurihankkeita, jotka Kiinassa ovat mittaluokaltaan aina vertaansa vailla.

Länsimaissa on kiistelty vuosikymmenet julkisen elvytyksen mielekkyydestä, ja Kiinankin elvytyspaketteja on syytetty tuhlailuksi. Ja tietysti on niin, että huono investointi ei hyväksi muutu, oli sen ajankohta mikä tahansa. Mutta kukaan ei voi kiistää Kiinan suhdannepolitiikan saavutuksia. Se ei ole käynyt lähelläkään taantumaa sitten 1980-luvun alun, jolloin modernisaatioon tähtäävät talousuudistukset alkoivat.

Kiinalla on toki se etu, että hyödylliset infrastruktuurihankkeet eivät lopu kesken. Etenkin sisämaassa niihin on tarve vielä pitkät ajat, koska teollistumiskehitys on siellä vielä alussa. Mutta Kiina ajoittaa suuret julkiset hankkeet mahdollisuuksien mukaan heikkoihin suhdanteisiin. Minusta se on viisasta keynesläisyyttä, koska maailmataloudessa suhdannevaihteluja joka tapauksessa on.

Kiinassa aktiivinen suhdannepolitiikka on sikäli helppoa, että valtio omistaa pankit ja keskeisen osan suuryrityksistä. Länsimaissa välineitä ovat lähinnä keskuspankkien ohjauskorko ja verotuksen hienosäätö. Länsimaissa matala ohjauskorko ei välttämättä johda luototuksen kasvuun, jos pankit kaihtavat riskejä halvasta rahasta huolimatta. Juuri se on nyt tilanne Euroopassa.

Kiinassa hallitus voi komentaa pankkeja löyhäämään tai kiristämään luototusta, eikä siihen ole pullikoimista. Ongelmansa ja riskinsä keskusjohtoisessakin taloudessa tietysti on, eihän esimerkiksi luototuksen riskejä voi poistaa poliittisilla päätöksillä. Kiinassa tehdään huonoja investointeja ja luottotappioita kuten muuallakin. Joka tapauksessa suhdannepolitiikassa Kiinan konsepti on toiminut kunnioitettavasti.

Tuore elvytyspaketti ei ole yhtä massiivinen kuin edellinen, mutta silti ensi talvesta odotetaan Kiinassa parasta jaksoa pariin vuoteen, mikä tarkoittaisi kasvun palaavan kymmeneen prosenttiin. Se piristää Kiinaan vieviä yrityksiä ja alihankkijoita, aivan kuten 2009, jolloin finanssikriisin tyrmäämä maailmantalous toipui hämmästyttävän hyvin kuilun partaalta.

Tuolloin laajamittaiseen elvytykseen osallistuivat tosin myös länsimaat, mihin niillä ei nyt ole varaa. Sen vuoksi elpyminen ei luultavasti tapahdu yhtä voimallisesti. Nykyinen kriisi ole kuitenkaan yhtä syvä kuin edellinen, ainakaan toistaiseksi, joten Kiinan vetoavulla voi olla yllättävän suuri vaikutus.