Koska Piksussa ei niikseen oteta poliittisia kannanottoja niin jätän suorilta pois omat ideani siitä, mitä Italiassa pitäisi nyt tehdä. Sen sijaan poliittisen tilanteen takalukko aiheuttaa omat murheensa, ja niitä sopii paremmin tuoda esille. Olen jonkin verran lisännyt italialaisfirmojen seurantaa. En niinkään jättiläisten, kuten Fiat tai Unicredit, mutta pienempien yritysten näkymiä enempikin. Havaintoni on ollut, että italialaisella pk-yrityksillä ei mene järin hyvin. Rahoitusalalta toki jätit loihtivat otsikoita, mutta pienemmissä firmoissa ne pommit kytevät tälläkin toimialalla. Monte Paschi on yksi ilmentymä. Ulkopuolisen on tietysti vaikea sanoa eksaktimpaa, ennenkuin totuus tuodaan esille. Muutoin olen pitkälti havaintojeni varassa. Havaintoesimerkkinä olkoon se, että Banco Popolare päätti 1,42 euroon Milanossa vaalimaanantaina 25.2., ja tiistaina vaalitulosten ollessa selvillä kurssi päätyi 1,27 euroon volyymien ollessa melko tuntuvasti kohollaan. Viimeisin päätös 11.3. 1,15€ kertoo, että vaalien jälkeen alas on siis tultu 19%. Parissa viikossa.

Tämän lisäksi tietysti italialaispankit, jotka ovat urhoollisesti ja isänmaallisesti ostaneet Italian velkaa katsovat velkakirjojensa jälleenmyyntiarvon sulamista. Näissä papereissa kiinni olevat varat eivät siksi taida olla aivan kärkipäässä realisointilistalla, jos pankille tulee akuuttia tarvetta likvidille. Tappiot sementoituvat.

Tietenkään kaikki ei ole vain vaalitulosten aikaansaannosta. Eurokraattien loputtomasti suitsuttamat ja ylistämät näännytysstrategiat vyönkiristyksineen ovatkin aiheuttamassa lisää ongelmia. Happamien lainojen kasvuprosentit ovat mykistävät yli 17% vuositasolla. Italiassa lainojen happamuus johtuu ennemminkin yritysten pankkiluotoista, kun taas Espanjassa kotitalouksien asuntolainat ovat suurin murheenkryyni. Lähde on tietysti valtiolle sinällään toisarvoista, samalla tavalla pankit Italiassa ovat patistamassa "hallitusta" laittamaan syrjään hätämuonaa ja letkuruokintakoneita. Kyse ei ole kuitenkaan kuin paristakymmenestä miljardista eurosta. Italian mittakaavassa tämä vastaa noin prosenttia maan velka-asteesta. Happamien luottojen lähde voisi olla mielekkäämpää eritellä, jos vallanpitäjien huomio kohdistuisi niihin ja pohdinta tehtäisiin lähtökohta-ajatteluna. Nyt kun, puolentoista vuoden ajan Italian vallankahvassa oli Berliinin (kaikille lukijoille tämä ei ehkä ole kovin tunnettu italialainen suurkaupunki) äänestämä pääministeri niin paljon on tehty sen eteen, ettei yritystoiminnalle ole suotuista elinympäristöä. EMU-olosuhteissa kun italialaisetkin käyttävät ulkomaan valuuttaa niin heillä on julkisen puolen maksukyvyttömyysriski varjonaan – eritoten heidän velkamäärillään. Tähän pitää jostain näissä olosuhteissa löytää valtion kassakirstuun täytettä ja se revitään pienten ja keskisuurten yritysten selkänahasta. Kun tähän ympäristöön lisätään vielä tuleva poliittinen epävarmuus omana tekijänä soppaan mukaan, ei resepti voisi olla paljon haitallisempi.

Pienistä puroista sitä jotain syntyy. Näännytysstrategian vuoksi on italialaisilta tileiltä haihtunut n. 30 miljardia euroa talletuksia tammikuussa EKP:n mukaan. Myöhemmin toki selviää, miten poliittinen epävarmuus tuo luottamuslukemillaan oman komponenttinsa tähän ongelmaan. Ranskassa ainakin yritysjohtajat ovat matkalaukkujensa pakkaamiselta ehtineet ilmoittaa, että he siirtävät ainakin kirjanpidollisen eksistenssinsä ulkomaille, näyttelijä Depardieuta mukaillen. Mikäli Italiassa päädytään Berliinin äänestykseen ja saapasmaahan asetetaan toinen teknokraattinen kapellimestari ja vöihin kairataan sen vuoksi lisää reikiä niin voisihan sitä ajatella Italiankin pystyvän karkoittamaan rikkaat ja siksi hyvät verolähteet pois. Miksi jonkun Luca Cordero di Montezemolon pitäisi maksaa italialaispankkien kuprut, kun siihen voidaan käyttää tarpeen tullen suomalaisiakin veronmaksajia?