Vaikka olenkin osoittanut kärsimättömyyttä sille tahdille, millä Suomen turvallisuuspolitiikkaa on uusittu, kyllähän minä – ihan vakavasti puhuen – olen realiteetit ymmärtänyt.

Vielä viime vuonna suomalaisten enemmistö vastusti Natoa. Edelleenkin mm. Saksa harjoitti omaa ”puolueettomuuspolitiikkaansa”. Veristä sotaa Ukrainassa käytiin kaksi todella pitkää kuukautta, ennen kuin Saksa oli valmis viemään Ukrainaan aseita. Energiantuonnin osalta EU on Venäjästä riippuvainen vielä tälläkin hetkellä.

Tarvittiin siis tuore kertaus sille, mitä venäläinen sotilas tekee valloittamallaan alueella. Tuossa kommentoin vuoden 1945 ”saavutuksia”. Ukrainan kansan pitää maksaa erittäin kova hinta lännen tyhmyydestä.

Suomalainen erityispiirre on se, ettemme turvallisuuspolitiikan ytimestä ole paljon kertoneet edes omalle kansalle. Kylmän sodan aikana Suomen Suojelupoliisi loi yhteyksiä länteen 1950-luvulta alkaen ja sotilastiedustelu 1960-luvulta lähtien. Suomi oli ”puolueeton” vain itään päin, siihen suuntaan ei korulauseitten lisäksi turvallisuusyhteistyötä pahemmin harjoitettu. (Supon osalta historia on kirjoitettu, armeijan osalta ollaan vielä vähän vaiheessa.)

Voi olla, että täydellisessä maailmassa ihanne olisi elää täällä napapiirin tuntumassa omaa omalaatuista elämäämme, mutta maailma ei ole likikään täydellinen.

Venäjä on pakottanut Suomen valitsemaan ja lähtökohtaisesti valinta on ollut yksinkertainen. Asemamme Venäjän keisarin alamaisina 1800-luvulla perustui lakeihin, jotka jokainen keisari erikseen vahvisti, siis yhteisesti sitoviin ja yhteisesti hyväksyttyihin lakeihin, ei mihinkään itämaisen despootin päähänpistoihin. Ja Venäjän keisarit olivat humaaneja miehiä verrattuna Leniniin, Staliniin tai Putiniin.

Kuvassa on Edelfeltin 1899 tekemä maalaus Runebergin runoon Maaherra vuodelta 1860. Maaherra nojaa lakiin ja uhmaa venäläistä väkivallan uhkaa. Tällaista taidetta Suomessa uskallettiin tehdä 1800-luvulla ja siihen Putinia olisi sopinut itsenäisessä Suomessa perehdyttää sen asemesta, että häntä kävelytettiin Punkaharjulla keisarien saappaanjäljissä.

Vuoden 2000 perustuslaki siirsi presidenttivaltaisen järjestelmän historiaan. Nykyään toimii kollegio, eduskunta toisaalta ja valtioneuvosto sekä presidentti toisaalta yhdessä ja tämä kollegio on Ukrainan sota silmiensä edessä tehnyt päätöksensä, verkkaasti mutta kuitenkin.

Puhtaasti puoluepoliittisesti on ollut hyvä, että sekä F-35 hävittäjähankinnasta että Natosta päättämään on vastentahtoisesti joutunut punavihreä koalitio, sillä siten kansallinen yksimielisyys on maksimoitu tärkeässä asiassa.

Onhan tässä pörssissäkin jotain tapahtunut, mutta olen aina noudattanut Akseli Koskelan periaatetta ”Rahaa tehdään Helsingissä hopeesta ja paperista, mutta hyvät hevoset ovat taivaan lahjoja.”