Talvivaara on epäonnistuneen valtiokapitalismin paraatitapaus

 

Talvivaara on jo paraatitapaus epäonnistuneesta valtiokapitalismista. Ensin luodaan poliittisesti motivoitunut idea kaivosklusterista Suomen viennin pelastajana. Suuresta ja komeasta Talvivaarasta, joka hyödyntää aiemmin pitoisuudeltaan liian vähäiset malmivarat, tehdään klusterin kärkihanke. Valtiolla kun on pääomia, joista meillä on pulaa riskialtteissa hankkeissa.

Tässä ei sinänsä ole pahaa vikaa, koska jotainhan valtiovallankin pitää keksiä vaikeassa tilanteessa, ja riskit kuuluvat talouteen. Aika nopeasti kuitenkin käy selville, että Talvivaara ei ole kaksisen kannattava yhtiö edes hyvässä suhdanteessa, saati heikossa. Tekniset ongelmat romuttavat yhtiön muutenkin vaikeaa taloudellista tilannetta ja tuovat ovelle roppakaupalla kiukkuisia paikallisia ja huonoa julkisuutta. Valtio vain lisää omistustaan, kun linja on valittu, ja yhtiön kaatuminen loisi työttömyyttä muutenkin vaikeassa raossa olevalle kehitysalueelle. Uskoa tulevaisuuteen vakuutetaan.

Ongelmat vain jatkuvat, ja Talvivaara tarvitsee yhä enemmän rahaa pysyäkseen edes pystyssä. Koska valtio on jo niin syvällä nesteessä omistajana ja poliittisena toimijana, nostaa se omistusosuuttaan osakeannissa, vakuuttaen edelleen yhtiön nousevan jaloilleen. Sitten yksi suuromistajista eli Ilmarinen tunnustaa virheensä: peruuttaa omistusannissa varaamansa omistukset ja myy kaikki osakkeensa. Valtio on entistä tukalammassa raossa: jos se ei paikkaa Ilmarisen jättämää aukkoa, yhtiön konkurssi on entistä lähempänä. Koska valtio on jo suuromistaja, kyseessä ovat edelleen yhtiön työpaikat ja sen kaatuessa yhteiskunnan vastuulle jäävät ympäristöongelmat, valtio kasvattaa omistustaan.

Omistajapolitiikasta vastaava ministeri Heidi Hautala, joka on koko kautensa ajan ollut kritiikittömän innokas Talvivaaran omistusten tukija, hehkuttaa valtion omistusosuuden kasvua. Peruste on, että nyt voidaan varmistaa yhtiön hoitavan ympäristötuhonsa. Onhan se ymmärrettävä linjaus vihreältä ministeriltä, mutta ympäristöongelmien ennalta ehkäisy olisi kyllä tullut huomattavasti halvemmaksi valtiolle. Toisaalta näin ei tarvitse tunnustaa politiikan alkuperäistä virheellisyyttä.

Tästä eteenpäin valtio on kaulaansa myöten Talvivaarassa. Konkurssi päästäisi barrikadeille populistit, jotka räknäisivät megafoni kourassa kadonneita työpaikkoja, eivät niiden ylläpitämisen hintaa tappioita kattamalla. Konkursissa menisi valtion mainekin omistajana, ja lukemattomat kotitaloudet menettäisivät hatarankin toivonsa sijoituksensa suhteen. Konkurssi jättäisi joka tapauksessa ympäristötuhot yhteiskunnan maksettavaksi.

On siis parempi tukea yhtiötä. Jospa se sittenkin pomppaa jaloilleen suhdanteen kohentuessa. Sitten valtio suuromistajana korjaa tosi potin. Sitä odotellessa valtio pumppaa rahaa yhtiöön tarpeen mukaan, koska ei enää muuta uskalla tehdä. Perusteluja ladellaan tarpeen ja taidon mukaan. Lasketaan työttömyyden kustannuksia olettaen, ettei korvaavia työpaikkoja millään keinolla synny. Eikä oteta laskelmassa huomioon, että katetuilla tappioilla voisi luoda oikeasti kannattavaa tai edes jollain tapaa hyödyllistä työtä.

Räpellyksen päättäminen on vaikeaa, koska valtiollisten tappioyhtiöiden pystyssä pitämisen poliittinen paine on yleensä vuosikaudet reippaasti suurempi kuin tappioiden katkaisemisen. Eikä se sinänsä ole ihme. Ongelma olisi pitänyt väistää jo alkuvaiheessa eli riskiyhtiöstä olisi pitänyt pysyä erossa. Kun valtio upottaa näppinsä sotkuun tarpeeksi syvälle, irti rimpuilu nostaa helvetillisen haloon. Tällä tavalla tappiollisia valtionyhtiöitä on pidetty pystyssä maailman sivu. Se on valtiokapitalismin surkein muoto, ja juuri tällä tavalla siihen usein ajaudutaan.

Tällaisesta syöksykierteestä irtoamista helpottaisi, jos valtion salkkuyhtiö Solidium noudattaisi samalla tavalla selkeää taloudellista sijoituslinjaa kuin Ilmarinen ja ylipäätään eläkeyhtiöt: sijoituksen on täytettävä selkeät taloudelliset kriteerit. Kun ne eivät enää täyty, omistuksista luovutaan. Tietysti tällainen linja närästää erinäisiä poliittisia tahoja, onhan eläkeyhtiöitäkin vaadittu milloin minkäkin intressin tukijaksi. Ne eivät ole kuitenkaan samalla tavalla poliittisen ohjauksen alaisia kuin Solidium, joka on valjastettu valtiollisen teollisuuspolitiikan välineeksi. Kun poliittinen tarkoituksenmukaisuus ohittaa taloudellisen rationaalisuuden, veronmaksajat ja viime kädessä koko talous ottavat ajan mittaan takkiinsa.

Talvivaara-seikkailu on jo nyt tullut todella kalliiksi pelkästään menetettyinä tuottoina ja omistusarvoina, sillä sen omistusten rahoittamiseksi Solidium myi valtavat määrät TeliaSoneraa, joka on ollut varma ja loistavaa osinkoa maksava yhtiö koko ajan, ja on sitä edelleen. Tämä on julkisessa keskustelussa unohdettu autuaasti.

Related Posts