Vieraileva kirjoittaja: J.T. Bergqvist

Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen kaipasi laajalti uutisoidussa Valtiovarainministeriön tiedotteessa 19.11.2013 Suomeen lisää ”Supercell-henkeä”. Ajattelikohan ministeri tarkemmin, kuinka oikeaan hän osuikaan ja kuinka hän samalla tuli kiinnittäneeksi huomiota suomalaisen yritystalouden mahdollisesti kipeimpään ongelmaan – työmarkkinoiden joustamattomuuteen.

Urpilaisen toiveissa oli, että yritykset ”uskaltavat ajaa pitkillä valoilla, katsoa lyhyen aikavälin suhdanteen yli ja pyrkivät investoimaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen, kasvamaan sekä työllistämään”. Hyviä asioita kaikki, mutta millä tavalla ne ovat sidoksissa tämän maan supercelleihin, menestyviin aloitteleviin ja jo hiukan pidemmälle ehtineisiin yrityksiin. Kymmeniin alkuvaiheen yrityksiin tutustumisen nojalla voi yrittää arvioida nuorten yritysten henkeä hiukan tarkemmin.

Parhaat nuoret yrittäjät aivan varmasti ajavat pitkillä valoilla, tähän on helppo yhtyä. Yrityksen suunnitteluhorisontti on määritelmän mukaan kulloinkin vallitsevan suhdanteen yli katsova, usein jopa laskusuhdanteeseen johtaneita syitä hyödyntävä esimerkiksi teknologisen murroksen kautta. Myös pyrkimys investointeihin eli tulevaisuuden tuloa kerryttäviin panostuksiin ja kasvu ovat sisään rakennettuina nuoriin yrityksiin – kasvava liiketulo on nimenomaan tulevaisuudessa.

Mikä sitten on Urpilaisen ulostulon pulma? Se piilee työllistämisen käsitteessä. Voi arvata, että monen vanhemman polven ajattelijan mietteissä työllistäminen yhä tarkoittaa pitkäaikaisia työpaikkoja, kiinteitä palkkoja ja kiinteitä työaikoja. Mutta nämä eivät ole aloittelevien ja kasvavien supercellien arkipäivää. Uusien, innostavien yritysten ei ole mahdollista hakea menestystään niillä pelisäännöillä, joita ammattiyhdistysliike ja työehtosopimukset meille yhä vain tarjoilevat.

Uusiin yrityksiin töihin tulevat palavat halusta päästä kehittämään ja rakentamaan seuraavia menestystarinoita, pienempiä ja isompia. He mieltävät itsensä paljon mieluummin tiimiläisinä kuin vanhahtavalta kalskahtavasti työntekijöinä. Tiimiläiset ovat valmiita paiskimaan töitä kellon ympäri silloin, kun on järkevää tekemistä, ja ottamaan taas vapaata, kun projektit sen sallivat. He ymmärtävät, että vain yrityksen menestyksestä voidaan maksaa palkkoja ja voivat olla – aivan tehtävistä rippumatta – tekemässä työtä alhaisillakin kiinteillä palkoilla, kunhan yrityksen tulokseen sidottu kannustinlisä on kohdallaan. Henkilökohtainen riskitaso on noussut, mutta toisaalta ansainnan yläraja voi olla korkeammalla.

Tämänkaltainen on uusien supercellien henki. Siellä ei leimata kortteja, haluta laskea ylityötunteja, kyräillä naapuriammattiryhmiä, koeta yritystä vastapuoleksi eikä vaadita lisää peruspalkkaa tai vapaita ilman, että ensi sijassa kannetaan huolta yrityksen menestyksestä markkinoilla ja tuloksesta. Ja onhan suurissakin yrityksissä selvää, että olisi helpompi katsoa yli lyhyen aikavälin hankalan suhdanteen, mikäli palkka- ja työaikarakenne saataisiin heijastamaan yrityksen tuloksellisuutta vielä nykyistä selvästi tehokkaammin ja mikäli ammattiyhdistysliike olisi aidosti kiinnostunut yrityksen tuloksentekokyvystä. Mm. Finnairin ja Itellan viimeaikaiset neuvottelut ovat valitettavasti todistaneet jotakin aivan muuta kuin ”Supercellin henkeä”.

Kiitos Jutta Urpilaiselle keskustelun avauksesta, toivottavasti ministerikollegansa Lauri Ihalainen ja ammattiyhdistysväki olivat ja ovat kuulolla. Jos tahdomme pitää kiinni elintason jatkuvasta kohottamisvaatimuksestamme, työelämä tulee väkisinkin kokemaan ison joustavuusmuutoksen. Meistä itsestämme on kiinni, kuinka taitavasti ja vähällä rytinällä se toteutuu. Nyt olisi Sdp:lle tarjolla tässäkin asiassa johtajuus.

—

Lue Punaisen mukin blogia.