Tommi Taavila esitteli joku päivä sitten kiintoisasti Warren Buffettin ajatuksia pääomamenojen merkityksestä sijoituskohteen arvolle ja sen määritykselle. Jatkan aihetta, jota olen kyllä sivunnut ajoittain, mutta erittelen nyt hiukan seikkaperäisemmin. Buffett arvostaa tunnetusti korkeaa pääoman tuottoa, kassavirtaa ja osinkoa. Niin minäkin. Omistajan kannalta pitkässä juoksussa oleellista on, paljonko yhtiö kykenee tuottamaan varallisuutta hänelle, ja se raha juoksee yhtiön kassasta.

Se, mitä yhtiössä viivan alle jää, riippuu käytännössä kahdesta tekijästä: liikevaihdosta ja kannattavuudesta. Buffet arvostaa kovan liikevaihdon kasvun sijaan kovaa vapaata kassavirtaa, koska se on omistajalle jäävää rahaa. Kannattamaton kasvu on omistajan kannalta hyödytöntä. Kannattavakin kova kasvu taas on yleensä hinnoiteltu niin korkealle, että pitkän aikavälin tuotto-odotukset ovat kyseenalaiset, koska rajua kasvua on vaikea pitää yllä loputtomasti. Hyväkin yhtiö on huono sijoitus, jos siitä maksaa liikaa.

Toisaalta aika pienelläkin kasvulla voi tehdä muhkeaa tulosta ja osinkovirtaa, jos liiketoiminnan kulut ovat pienet. Omistajan ja kansantaloudenkin kannalta parhaita yhtiöitä olisivat ne, jotka eivät tarvitse lainkaan mitään kuluja, myöskään kasvua tukevia tai tuotantoa ylläpitäviä investointeja. Ei tällaisia yhtiöitä tietenkään ole, mutta sen suuntaisia kyllä. Ne jauhavat usein päällisin puolin tylsää ja vaatimattomasti kasvavaa liiketoimintaansa, mutta niin kannattavasti, että omistaja voi vain naureskella tyytyväisenä.

Kannattavuuslaskelmien tarkka analyysi on oma taitolajinsa, jossa on huomioitava investointien luonne ja niiden tuotto tulevaisuudessa. Itse en sellaista kauheasti harrasta, koska en asiantuntija ole – mutta kiinnitän siihen silti mielestäni reippaasti huomiota. Miten? Keskittymällä osinkohistoriaan.

Sijoittajien ikuisuuskysymyksiä on, kannattaako osingolle antaa painoa vai ei. Teoriassa osinko on merkityksetön, jos yhtiö kykenee sijoittamaan kaikki tuottonsa kannattavasti liiketoimintansa kehitykseen, jolloin kasvaa sen omistaja-arvokin. Käytännössä olen toista mieltä, monestakin syystä.

Osinko on omistajalle ainoa kassavirran lähde, osakkeen myyminen pois lukien. Minulle paras osake on se, joka nakuttaa kasvavaa tuottoa myymättä. Se edellyttää kasvavaa osinkovirtaa. Se on Buffettinkin strategian ydintä.

Minulle osinkohistoria kertoo yksittäisistä luvuista parhaiten kaiken oleellisen yhtiöstä. Osinko voi pitkässä juoksussa kasvaa vain, jos yhtiön liikevaihto kasvaa, kannattavuus on kunnossa ja velkaantuneisuus hallinnassa. Jos osinko kasvaa tasaisen varmasti, muita lukuja ei periaatteessa diletantin kannata edes murehtia, koska hän ei luultavasti niitä kuitenkaan ymmärrä vaadittavalla tasolla.

Buffettin korostama ylläpitoinvestointien kustannustehokkuus käy ilmi osingosta. Jos yhtiön on kulutettava tuotantoonsa ja tulokseensa liikaa, omistajille ei jää jaettavaa. Jos yhtiö pystyy jakamaan jatkuvasti korkeaa osinkoa suhteessa tulokseensa, todistaa se ylläpitoinvestointien olevan kustannuksiltaan pienet ja tehokkaat.

Jotkut sijoittajat kehottavat olemaan varuillaan, jos yhtiön osingonjakosuhde on epäterve eli se jakaa osinkoina liian suuren osan tuloksestaan. Varoitus pätee silloin, jos yhtiön kasvu vaatisi reippaita investointeja, eikä pitkän aikavälin kannattavuus ole ollut huomattavan korkea. Silloin korkea osingonjakosuhde luultavasti viittaa ideoiden ja kasvunäkymien puutteeseen, joka ennen pitkää nakertaa osingonmaksukykyä.

Mutta korkea osingonjakosuhde voi viitata myös sijoittajan ihanneyhtiöön: sellaiseen, joka tarvitsee niukasti investointeja, mutta kykenee silti pitämään mukavaa kasvua ja tasaisesti nousevaa osinkoa. Tällaisia yhtiöitä ei finanssimarkkinoilla välttämättä arvosteta ylettömästi, koska yleisen paradigman mukaan on palvottava liikevaihdon kasvua. Vankat harmaat osinkokoneet eivät roihua Wall Streetin huulilla toisin kuin seksikkäät kasvuyhtiöt – joita tänä päivänä edustavat Netflixin ja Teslan kaltaiset tulevaisuuden lupaukset huolimatta heikosta tai miinusmerkkisestä kannattavuudesta.

Tämän ajattelutavan keskeinen virhe on, ettei se ymmärrä kasvua syntyvän omistajan kannalta muunkin kuin yhtiöiden liikevaihdon kautta. Omistaja voi kasvattaa omistustaan ja kassavirtaansa hankkimalla korkoa korolle eli sijoittamalla tuottonsa – käytännössä siis ostamalla osingoilla lisää osakkeita. Tämäkin on Buffettin strategian ydintä.

Korkoa korolle –tekijän vaikutuksesta vankat osinkoyhtiöt voivat nostaa omistajansa varallisuutta ja osinkotuloa ällistyttävästi pitkässä juoksussa, vaikka yhtiön kasvuluvut ja osakekurssi eivät oikein siihen viittaisi. Juuri korkoa korolle –matematiikan ymmärtäminen tekee mielestäni Buffettista historian ylivoimaisimman sijoittajan.

Eikä tuon strategian toteuttamiseen vaadita mykistävien innovaatioyhtiöiden tunnistamista niiden aamunkoitossa, tai muutakaan rakettitiedettä. Sijoitusmatematiikan ymmärrystä se kyllä vaatii, sekä aikaa ja kärsivällisyyttä. Strategiaan soveltuvia yhtiöitä maailmasta löytyy jokaisen tarpeisiin. Tarkastelen jutun toisessa osassa problematiikkaa yhden jokaiselle tutun suomalaisen yhtiön kautta.

Pidän syksyllä Tampereella Sampolan kansanopistossa osakesijoittamisen peruskurssin, jossa käsittelen seikkaperäisesti muun muassa osingon roolia osakkeen valinnan kriteerinä, ja ylipäätään sen merkitystä pitkäaikaiselle sijoittajalle. Kurssi on tarkoitettu aloittelijoille, mutta saattaa siinä olla yhtä jos toista hyödyllistä kokeneellekin. Kurssi kestää 15 tuntia eri viikoille jaettuna.

Paikkoja on rajatusti, joten asiasta kiinnostuneet ja sellaisia tuntevat voivat ottaa yhteyttä jo nyt opiston koulutussuunnittelijaan Kristiina Kestiseen (kristiina.kestinen@tampere.fi). Hän hoitaa käytännön järjestelyt ja varaa opiskelupaikat. Vastaan kysymyksiin itsekin, niitä voi esittää vaikka kommenttipalstalla.