Ranska on aikaisemminkin kunnostautunut euroopan protektionistisimpana maana. Kukaan siis tuskin yllättyi kuullessaan uutisen Ranskan hallituksen asettamista ehdoista autoteollisuuden tukipaketille. Sen lisäksi että työntekijöille ei saisi antaa potkuja pitäisi myös suosia kotimaisia tehtaita ulkomaisten kustannuksella. Tässä seoksessa on kaksi silmille räjähtävää ainesosaa:

1. Ne potentiaaliset "ulkomaiset" tehtaat ovat myös EU:n aluella. Tästä on ärähtänyt sekä Tsekin presidentti Mirek Topolanek, jonka massa sijaitsee niitä ranskalaisen autoteollisuuden "ulkomaisia" tehtaita, että Ruotsin Anders Borg, joka pelkää että Ranskan autoteollisuus saa ansaitsematonta kilpailuetua verrattuna muihin EU:n aluella sijaitseviin autotehtaisiin. On kyseenalaista ovatko tällaiset "kotimaisuusehdot" laillisia EU:n sisällä. Täällähän pitäisi vallita avoimet markkinat, eli Ruotsalaisen autotehtaan pitäisi olla samassa asemassa Ranskalaisen kanssa. Jos moinen kotimaisuusehto osoittautuisikin lailliseksi, niin ainakin se osoittaa erittäin huonoa makua. Tästä seuraa vain välien kiristymistä EU-maiden välillä juuri nyt kun pitäisi puhaltaa yhteen hiileen laman torjumiseksi.
2. Onko edes järkevää vaatia irtisanomisista luopumista? Entä jos kysyntä on alhaalla pitkään? Silloin Ranskan autoteollisuuden kriisiä on vain lykätty. Silloin myös korjaustarve on  entistä suurempana edessä tilanteessa jossa kilpailevat tehtaat jo ovat saneerannet kustannuksensa kestävälle tasolle. Tuki erilaisilla työllistämisvaatimuksilla hyöystettynä saattaakin olla kuolinisku koko teollisuudelle. Renault, Peugeot ja Citroen ovat kohta samassa tilassa kuin Alitalia. Ammattiyhdistysten panttivankina ja kannatuslukujaan pelkäävien politikkojen hyyssäämänä firma ajautuu niin huonoon tilaan että kukaan ei siihen halua koskea edes hohtimilla.

On tietenkin ymmärrettävää että politikot haluavat osoittaa kansalle että tilanne on hallinassa. Seurauksia pitää kuitenkin miettiä myös pidemmällä tähtäimellä.

Ranska on aikaisemminkin kunnostautunut euroopan protektionistisimpana maana. Kukaan siis tuskin yllättyi kuullessaan uutisen Ranskan hallituksen asettamista ehdoista autoteollisuuden tukipaketille. Sen lisäksi että työntekijöille ei saisi antaa potkuja pitäisi myös suosia kotimaisia tehtaita ulkomaisten kustannuksella. Tässä seoksessa on kaksi silmille räjähtävää ainesosaa:

1. Ne potentiaaliset "ulkomaiset" tehtaat ovat myös EU:n aluella. Tästä on ärähtänyt sekä Tsekin presidentti Mirek Topolanek, jonka massa sijaitsee niitä ranskalaisen autoteollisuuden "ulkomaisia" tehtaita, että Ruotsin Anders Borg, joka pelkää että Ranskan autoteollisuus saa ansaitsematonta kilpailuetua verrattuna muihin EU:n aluella sijaitseviin autotehtaisiin. On kyseenalaista ovatko tällaiset "kotimaisuusehdot" laillisia EU:n sisällä. Täällähän pitäisi vallita avoimet markkinat, eli Ruotsalaisen autotehtaan pitäisi olla samassa asemassa Ranskalaisen kanssa. Jos moinen kotimaisuusehto osoittautuisikin lailliseksi, niin ainakin se osoittaa erittäin huonoa makua. Tästä seuraa vain välien kiristymistä EU-maiden välillä juuri nyt kun pitäisi puhaltaa yhteen hiileen laman torjumiseksi.
2. Onko edes järkevää vaatia irtisanomisista luopumista? Entä jos kysyntä on alhaalla pitkään? Silloin Ranskan autoteollisuuden kriisiä on vain lykätty. Silloin myös korjaustarve on  entistä suurempana edessä tilanteessa jossa kilpailevat tehtaat jo ovat saneerannet kustannuksensa kestävälle tasolle. Tuki erilaisilla työllistämisvaatimuksilla hyöystettynä saattaakin olla kuolinisku koko teollisuudelle. Renault, Peugeot ja Citroen ovat kohta samassa tilassa kuin Alitalia. Ammattiyhdistysten panttivankina ja kannatuslukujaan pelkäävien politikkojen hyyssäämänä firma ajautuu niin huonoon tilaan että kukaan ei siihen halua koskea edes hohtimilla.

On tietenkin ymmärrettävää että politikot haluavat osoittaa kansalle että tilanne on hallinassa. Seurauksia pitää kuitenkin miettiä myös pidemmällä tähtäimellä.