Kuva: Janne Suhonen/Valtioneuvoston kanslia

Kun pääministeri Matti Vanhanen kesällä siirtyy "kasvamaan korkoa" ties mihin tehtäviin, lienee aiheellista arvioida hänen johtamiensa hallitusten talouspolitiikkaa.

Vanhasen ensimmäisen hallitus 2003 – 2007 laiminlöi mahdollisuuden supistaa olennaisesti valtion velkaa, mikä olisi tuonut mukanaan todellista elvytysvaraa. On paradoksaalista, että vaalikaudet ovat monivuotisia juuri sen takia, että ne mahdollistaisivat pitkäjänteisen politiikan. Käytännössä on kuitenkin niin, että politiikka elää kädestä suuhun. Talouden kiristystä ei tehdä silloin, kun se olisi kivutonta, vaan vasta pakon edessä. Käytännössä hallitus ei ole pyrkinyt vaikuttamaan ympäristöönsä, vaan ainoastaan reagoinut eteen tulleisiin tilanteisiin.

Vanhasen toinen hallitus hoki mantraa valtion tuloverojen alennuksista vielä pitkään suhdannekäänteen vuoden 2007 lopussa jo tapahduttua. Ilman suhdannekäännettäkin on aiheellista kysyä, antoiko väestön ikääntyminen mitään reaalista pohjaa veronalennuksille.

Kaiken huipuksi valtionveron alentaminen on ollut aivan turhan paljon huomiota saanut propagandatemppu, sillä valtionveron alennukset on kompensoituneet kunnallis-, kiinteistö- ja jopa kirkollisverojen kiristämisillä.

Kun vuonna 2009 tilanteen vakavuus lienee hallitukselle jossain mitassa valjennut, mitään konkreettisia toimia ei ole tehty. Valtiovarainministeri Jyrki Kataisen puheet talouden talvisodasta ja elinkeinoministeri Mauri Pekkarisen ehdotus suurituloisten verotuksen kiristämisestä yhteiskuntamoraalin vahvistamiseksi ovat toistaiseksi olleet peräti epämääräisiä puheita.

Kulissisen takana päähallituspuolueilla lienee linjaerimielisyyksiä. Veronkorotuksiin ollaan valmiita, mutta keskusta ei halunne menoleikkauksia.

Samaan aikaan asiantuntijataholla on murhetta kannettu suomalaisyritysten oman pääoman saannista. Hallituspuolueilla ei näytä olevan kiinnostusta asiaan, sillä kaavaillut omaisuustulojen veronkiristykset tietenkin vaikeuttavat entisestäänkin osakepääomien korotuksia.

Kuva: Janne Suhonen/Valtioneuvoston kanslia

Kun pääministeri Matti Vanhanen kesällä siirtyy "kasvamaan korkoa" ties mihin tehtäviin, lienee aiheellista arvioida hänen johtamiensa hallitusten talouspolitiikkaa.

Vanhasen ensimmäisen hallitus 2003 – 2007 laiminlöi mahdollisuuden supistaa olennaisesti valtion velkaa, mikä olisi tuonut mukanaan todellista elvytysvaraa. On paradoksaalista, että vaalikaudet ovat monivuotisia juuri sen takia, että ne mahdollistaisivat pitkäjänteisen politiikan. Käytännössä on kuitenkin niin, että politiikka elää kädestä suuhun. Talouden kiristystä ei tehdä silloin, kun se olisi kivutonta, vaan vasta pakon edessä. Käytännössä hallitus ei ole pyrkinyt vaikuttamaan ympäristöönsä, vaan ainoastaan reagoinut eteen tulleisiin tilanteisiin.

Vanhasen toinen hallitus hoki mantraa valtion tuloverojen alennuksista vielä pitkään suhdannekäänteen vuoden 2007 lopussa jo tapahduttua. Ilman suhdannekäännettäkin on aiheellista kysyä, antoiko väestön ikääntyminen mitään reaalista pohjaa veronalennuksille.

Kaiken huipuksi valtionveron alentaminen on ollut aivan turhan paljon huomiota saanut propagandatemppu, sillä valtionveron alennukset on kompensoituneet kunnallis-, kiinteistö- ja jopa kirkollisverojen kiristämisillä.

Kun vuonna 2009 tilanteen vakavuus lienee hallitukselle jossain mitassa valjennut, mitään konkreettisia toimia ei ole tehty. Valtiovarainministeri Jyrki Kataisen puheet talouden talvisodasta ja elinkeinoministeri Mauri Pekkarisen ehdotus suurituloisten verotuksen kiristämisestä yhteiskuntamoraalin vahvistamiseksi ovat toistaiseksi olleet peräti epämääräisiä puheita.

Kulissisen takana päähallituspuolueilla lienee linjaerimielisyyksiä. Veronkorotuksiin ollaan valmiita, mutta keskusta ei halunne menoleikkauksia.

Samaan aikaan asiantuntijataholla on murhetta kannettu suomalaisyritysten oman pääoman saannista. Hallituspuolueilla ei näytä olevan kiinnostusta asiaan, sillä kaavaillut omaisuustulojen veronkiristykset tietenkin vaikeuttavat entisestäänkin osakepääomien korotuksia.