Komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin vaatimus EU:n armeijasta on tervetullut avaus, jonka tekee ajankohtaiseksi Venäjän seikkailupolitiikka. Olen kirjoittanut aiheesta Piksuun – ja sitä ennen muualle – jo yli kaksi vuotta sitten:

http://www.piksu.net/artikkeli/kustannustehokkuus-ajaa-kohti-yhteist%C3%A4-eu-armeijaa

Minulla ei ole argumentteihini oleellista lisättävää, mutta muutamia detaljeja haluan tarkentaa ennen kaikkea taloudellisesta näkökulmasta näin talouslehdessä.

Kun kuuntelee EU-maiden johtajia ja keskustelua saa vaikutelman, että Eurooppa ei talouskurimuksensa keskellä voi kuin seurata alistuneesti Venäjän paluuta aggressiiviseksi suurvallaksi, jonka sotakoneiston edessä on kiskaistava hattu kouraan ja pillit pussiin. Suomessakin monien asenne on, että ainoa poliittinen ratkaisu tilanteessa on kaivaa Kekkonen haudasta ja palata urakalla suomettumiseen.

Ainakin EU:n tasolla tuhkassa rypeminen on järjetöntä. Jäsenmaat suttaavat asevoimiinsa reilusti päälle kaksi sataa miljardia vuodessa. Aktiivisotilaita löytyy puolitoista miljoonaa. Venäjän molemmat luvut jäävät reilusti alle puoleen, joskin EU-maat tuhlaavat resursseja päällekkäisiin järjestelmiin.

EU-maiden päättömästä sotilaspolitiikasta antaa parhaan esimerkin Junckerin piskuinen kotimaa Luxemburg. En todellakaan keksi, mitä sotilaallista uhkaa varten se tarvitsee oman alle tuhannen sotilaan armeijan, kun maan asukasmäärää vastaa Helsinkiä ja alue keskellä EU:ta Joensuuta. Maan sotamahti on missään kuviteltavassa suurkriisissä yhtä tehokas kuin poikavuosien lusahtanut ilmakiväärini – mutta silti Luxemburgin absoluuttiset puolustusmenot ovat kansalaista kohti EU:n keskivertoa – ja samaa tasoa kuin vaikka Venäjän. Suhteellisesti ne ovat paljon pienemmät, mutta se johtuu maan valtavasta vauraudesta.

Luxemburgilaiset saavat toki leikkiä sotaa omilla rahoillaan niin paljon kuin lystäävät, mutta Juncker ymmärtää matematiikan päälle ja tietää touhun järjettömyyden. Luxemburgin sotaväki on kotikonnuillaan täysin hyödytön aivan kuten suuri osa EU-maiden sotilaista ja kalustosta. Mutta jos kaikki EU-kansalaiset pistäisivät yhteiseen armeijaan saman verran kuin luxemburgilaiset omaansa, sen budjetti turpoaisi lähes kaksi kertaa suuremmaksi kuin Kiinan ja Venäjän – yhteensä.

Tällaista helvetinkonettahan EU ei edes tarvitse, vaan vähempikin riittää – etenkin kun suurin osa maista on Natossa, jonka myötä Yhdysvallat edelleen on osa Euroopan sotilaallista turvallisuutta. Mutta voisi EU oman tonttinsa asiasta hoitaa – eikä se edes paljoa maksaisi, jos touhua ohjaisi tolkku eikä vanhakantainen nationalismi.

EU-maat käyttävät sotilasmenoihinsa liki kaksi prosenttia bruttokansantuotteestaan. Jos ne käyttäisivät yhteiseen armeijaan rahasta viidesosankin, vastaisi summa Britannian sotilasmenoja. Brittien puolustuskykyä ei kukaan epäile. Ja todellisuudessa rahaa säästyisi, koska EU-armeija mahdollistaisi kansallisten armeijoiden karsimisen kaikissa jäsenmaissa.

Esimerkiksi Suomessa tuskaillaan korkean teknologian asejärjestelmien holtitonta hintaa. No poskettoman kalliitahan ne tietysti ovat pienelle maalle, ja vähän isommallekin. Nykyaikainen huippuhävittäjä maksaa jo useamman sata miljoonaa kappale, ja käyttökustannukset päälle. Ja konekanta pitää uusia säännöllisesti, muuten tippuu kehityksen kelkasta. Pidä siinä uskottavia ilmavoimia.

Tällaisissa asejärjestelmissä ja yleensäkin sodankäynnissä toimii yritystaloudesta tuttu mittakaavaetu, vieläpä paljon tehokkaammin. Kun takana on volyymia eli riittävästi väestöä kaluston rahoittamiseen, suhteellisen kustannus muodostuu siedettäväksi. Siksi suurvallat ovat suurvaltoja: massan laki jyllää. Kun kansallista massaa ei ole, täytyy fuusioitua. EU on jo olemassa, sitä ei tarvitse tarkoitusta varten erikseen väsätä.

Britannia ja Ranska pyörittävät 50 miljardin puolustusbudjeteilla maailmanluokan ilmavoimia. Sen perusteella EU saisi vastaavan ilma-aseen parilla kymmenellä miljardilla vuodessa. Summa on prosentin kymmenesosa EU:n kansantuotteesta, muutama kymppi kansalaista kohti. Pienet maat voisivat luopua ilmavoimistaan kokonaan ja jättää touhun EU:lle. Baltian maathan ovat jättäneet ilmavalvontansa Natolle, koska omat eväät eivät siihen riitä, mutta paremmin touhu sopisi EU:lle.

Euroopassa kauhistellaan Venäjän sotilasmenojen kasvua, ja viheliäistä se toki on. Eikä varustelukisa ei ole millään tasolla toivottava, mutta lopputulos on kyllä selvä etukäteen, jos niin kävisi, ja EU ottaa järjen käteensä. Venäjä on jo nyt puolittainen sotatalous, joka käyttää sotilasmenoihin viisi prosenttia kansantuotteestaan. EU-maat kattaisivat samat kokoiset menot puolella prosentilla bkt:staan – jos ne laittavat kortensa yhteen.

Jos EU käyttäisi yhteiseen asevarusteluun suhteellisti yhtä paljon rahaa kuin Venäjä nyt, olisi sen puolustusbudjetti suurempi kuin Yhdysvaltojen. Kukaan ei sitä tietysti halua, mutta mahdollista se on tiukan paikan tullen. Venäjän olisi käytettävä silloin kansantuotteestaan puolet sotilasmenoihin, jos se haluaisi yhtä suuren sotilasbudjetin!

Ei onnistunut Neuvostoliitotakaan kylmässä sodassa, jonka se hävisi silkkaan rahapulaan. Talous pyöri sotateollisuuden varassa, mikä johti valtavaan hyödykepulaan ja surkeaan arkeen kansalaisten keskuudessa. Kaikki resurssit upposivat sotatarvikkeisiin. Maksoi se länsimaillekin, mutta tuska oli vähäistä naapuriin verrattuna.

Lopputuloksena koko sosialistinen korttitalo kaatui, kun Gorbatshov vähän löyhäsi ohjia. Niin olisi käynyt lopulta muutenkin. Yhtään kummemmassa asemassa ei ole Putinin eristyvä komentotalous.

Putin kuvittelee välttävänsä Neuvostoliiton virheet rakentaessaan sitä uudestaan, mutta hänen päämäärillään ja toimintalogiikallaan lopputulos on aivan sama. Venäjä ei kestä loputtomasti komentosotataloutta, vaikka kriittiset äänet siellä nyt kirjaimellisesti pistellään pois päiviltä vaikka keskellä Punaista toria. EU:n ei tarvitse tehdä muuta kuin puhaltaa turvallisuuspolitiikassa yhteen hiileen, koska EU:n ylivertaiselle taloudelliselle kapasiteetille Venäjä ei mahda mitään – nyt eikä tulevaisuudessa.