Tarkastellaanpa ensin kuitenkin, miten EU:n maiden osallisuus jakautuu. Oheisen kuvan vasen puoli näyttää kunkin maan maksamat summat vähennettynä saaduilla summilla vuodelta 2021. Tästä näkee, että Saksa on euromääräisesti suurin maksaja, kun taas Puola vahvimmin saamapuolella. Kuvaavampaa on kuitenkin katsoa nettomaksuja asukasta kohden jyvitettynä, mikä näkyy oikean puoleisessa kuvassa vuodelta 2022. Suomi maksaa siis suhteessa vähemmän kuin naapurit Tanska tai Ruotsi, ja selvästi vähemmän kuin Saksa myös suhteessa. Tätä katsoessa voi ihmetellä, miksi Viro on vahvimmin saajapuolella (ja saa esim. suhteessa enemmän kuin Latvia), mutta pelkkiä maksulukuja katsellen räikeimpänä outoutena esille hyppää Luxemburg.

Miksi ihmeessä upporikas Luxemburg on siis EU:ssa asukaslukuun suhteutettuna lähes suurimman saajan asemassa? Suurin syy on se, että Luxemburgissa sijaitsevat Euroopan unionin tuomioistuin, Euroopan tilintarkastustuomioistuin ja Euroopan investointipankki, ja kaikkia näitä rahoitetaan EU-varoin. Luxemburgin oman media-talon RTL:n artikkelin perusteella (kts. Is Luxembourg a net beneficiary of the EU?) sekään ei tosin täysin riitä selittämään nettosaajan asemaa, vaan ilmankin näitä kulueriä Luxemburg olisi saajan asemassa, ainoastaan lievemmässä määrin. Oli  edellä mainittujen instituutioiden huomioivat tarkat luvut sitten mitä hyvänsä, herää kysymys: eikö Luxemburg kuitenkin hyödy välillisesti monella tapaa siitä, että nämä instituutiot sijaitsevat Luxemburgissa? Onko tätä huomioitu millään tapaa? 

No, Luxemburgin asema EU:ssa voi olla merkityksellinen EU-tulonjaon oikeudenmukaisuutta ajatellen, mutta kokonaisuutta ajatellen sen merkitys on muuten pieni. Sillä ei siis ole suurta merkitystä, huomioidaanko EU-instituutioiden positiiviset sivuvaikutukset kunnolla EU:n budjetoinnissa. Suomen kannalta merkityksellistä on sen sijaan sillä, huomioidaanko Suomen omat erityisolosuhteet reilusti. 

Venäjän hyökkäyksellä Ukrainaan 2022 on Suomelle monella tapaa rajummat vaikutukset kuin suurimmalle osalle EU-maista. Yksi näistä tekijöistä on se, että Suomen talous on muuhun Eurooppaan nähden erityisen altis kärsimään korkopolitiikan kiristämisestä. Suomessa on huomattavan paljon asuntovelallisia, ja asuntolainat sidottuna muista maista poiketen lyhyisiin markkinakorkoihin, joten Venäjän hyökkäyksen osaltaan nostaman inflaation seurauksena suomalaisten asuntovelallisten talous on tiukentunut paljon enemmän kuin muissa EU-maissa, ja se näkyy koko maassa kuluttajakysynnän laskuna. Asuntovelkojen osalta voisi toki todeta, että itsepähän olemme asuntolainakulttuurimme valinneet, ja että aiemmin asuntovelalliset ovat ainakin voineet hyötyä lyhyiden korkojen käytöstä: vaikka korkopolitiikka on yhteistä, Suomen asuntolainakorkokäytännöt ovat omiamme. Joka tapauksessa vaikka inflaatio on täällä jo talttunut ja Suomi on oikeastaan jo vaarassa kääntyä deflaation puolelle, korot ovat yhä Suomen talouteen nähden korkealla. 

Ehkä korkopolitiikkaan liittyvää epäsuhtaakin erityisemmin Suomeen osuu (osin muun itäisen Euroopan ohella) kuitenkin Venäjään liittyvät pakotteet ja Venäjän kaupan loppuminen. Yritykset ovat käytännössä joutuneet luopumaan Venäjän liiketoimistaan, oli se yritykselle kuinka raskasta tahansa. On tuntunut ylipäätään kyseenalaiselta, miksi Venäjältä ostamisen lisäksi myös Venäjälle myyminen on pitänyt lopettaa myös tavallisissa kuluttajatuotteissa: eikö siinä monesti ammuta vain enemmän omaan jalkaan kun taas Venäjä saattaa päinvastoin jopa vain hyötyä tilanteesta, jos Venäjä saa korvattua tuotteet omillaan? Niin tai näin EU:ssa on yhdessä päätetty Venäjään kohdistetuista pakotteista ja luotu jonkinlainen moraalinen de facto -toimintamalli, että yritykset eivät saa tehdä myyntiäkään Venäjälle, mutta yhdessä luoduista periaatteista huolimatta Suomi kantaa niistä suhteessa paljon suuremman painolastin. Ei enää kauppaa valtavaan naapurimaahan, merkittäviä bisneksiä on menetetty kokonaan, suuret yritykset ovat kärsineet valtavia tappioita ja työpaikkoja on menetetty, eikä käytännössä tule enää turistejakaan tuosta samaisesta naapurimaasta. 

Kun Venäjän toimien vastustaminen on yhteinen tavoite, jota varten on yhdessä määritetty pakotteet ja moraaliset periaatteet, joita yritysten on käytännössä pakko noudattaa, eikö olisi perusteltua kantaa noiden pakotteiden taloudellinen rasitus myös ainakin osin yhdessä? Eli eikö EU:n tulisi antaa kompensaatiota maille, jotka pakotteista ja pakotteiden kaltaisista käytännöistä eniten kärsivät? Kovaa vauhtia velkaantuva Suomi tarvitsisi tällaista tukea nyt aika kipeästi.