Olemme päässeet nyt 1970-luvun lopulle ja jossa nykyinen Barack Obaman taloudellinen neuvonantaja Paul Volcker oli tullut Yhdysvaltojen keskuspankin pääjohtajaksi. Hänen uransa aikana aluksi korot nousivat (federal funds rate) 11% ja jatkoivat yli 20% tasolle. Korkeat korot yhdessä matalan talouskasvun kanssa johti työttömyyden nousuun yli 10% tasolle. FEDiä vastaan hyökättiin ennennäkemättömällä voimalla ja arvosteltiin sen kovaa taistelua inflaatiota vastaan. Kun amerikkalaisilla menee hermot, niin silloin heillä menee. Niin tuolloinkin ja korkoja aloitetiin painamaan avomarkkinaoperaatioin alas. Oli tulossa vielä Carterin vaalivuosi ja vuonna 1980 hän esitteli suunnitelmansa jota kutsuttiin special credit controliksi. Ei tuo kuitenkaan Carteria auttanut kun mönkään meni kaikki muut hommat. Teheranissa oli panttivankikriisi, Three Mile Islandin ydinvoimaonnettomuutta piiloteltiin ja Moskovan olumpialaisissakaan ei saatu boikotin vuoksi voittoja. Special credit controlsin jälkeen korot lähtivät nopeasti laskuun, mutta ne nousivat uudelleen kun järjestelmä lopetettiin. Carter hävisi epäonnistuneena presidentinä virkansa ja show-mies Ronald Reagan muutti Valkoiseen taloon. Kukaan ei tykkää korkojen poukkoilusta suuntaan ja toiseen. Niiden satunnaista liikkettä vastaan ei pysty suojautumaan.

Monetarismin kuuluisin sanansaattaja Milton Friedman oli aivan täpinöissään, kuten yleensä ihmiset jotka uskovat asiaansa. Sittemmin vielä 1980-luvulla niin monetaristien ja myös keyneseläisten yksioikoinen maailmankuva on kohdannut kasvavaa kritiikkiä. Reaganin tullessa valtaan pari vuotta korotettiin korkoja ja pyrittiin luomaan markkinoille uskoa, että ilman kultakantaakin voidaan harrastaa tiukkaa inflaationvastaista politiikkaa. Keith Joseph oli kirjoitanut tekstin Monetarismi ei ole tarpeeksi, jonka Reagan ilmeisesti uskoi täysin. Kysyntä on ongelma ei tarjonta. Kysyntälähtöistä politiikkaa on harrastettu myös 2000–luvulla, mutta se on eri tarinaa. Logiikkana on, että veroja on laskettava ja suurin osa investoinneista tulevat heiltä joilla on rahaa. Köyhimmät tuhlaavat rahansa perustarpeisiin, rikkaimmat miettivät vaurastumista ja investointeja eli maan hyvää. Tämän ajattelusuunnan mukaan korkeimmat marginaaliverot ovat vain rangaistuksia menestyksestä. Ajattelumaailma tuli jostain 1930-luvulta Herbert Hooverilta, mutta ajatus tuntui raikkaalta, olihan jo edellisestä sen esittäjästä 50 vuotta. Ylipäätään 1980-luvun alku vaikutti vaikealta ja hyvin tahmealta ajalta. Tuona aikana kahta finanssigurua Henry Kaufmania ja Albert Wojniloveria siteerattiin paljon Dr. Doomina (helvetti) ja Dr. Gloomina (synkkä) aivan kuten nykyään nykyisessä finanssikriisin vastaavia lempinimiä kantavia henkilöitä. Ei nuo gurut 30 vuotta sittenkään oikeassa ole olleet kuten ei nykyisetkään gurut. Historia ei tuomitse ketään, koska huono muisti armahtaa.  

Inflaatio jatkoi nousuaan ja lyhyet korot jopa ylittivät pitkät korot ja maailma tuntui pahalta.

S&P 500 indeksi 1980-luvulla

Investoinneissa ei olllut ideaa ne vain lisäsivät maksettavia korkoja. Yritysten arvot makasivat alhaalla ja niille ei paljon tuottoa uskottu saavan. Olihan kurssit jo vuosia olleet aivan paikallaan. Stagflaatio eli korkeat korot (inflaatio) yhdessä matalan talouskasvun kanssa on kaikkea toimintaa hidastava ilmiö. Sitten tapahtui yllättävä ilmiö kun fed funds korko tärähti 20%. Yleensä tämä on tarkoittanut kaaosta rahamarkkinoilla, mutta nyt ulkomaalaiset sijoittajat alkoivat uskomaan Volckerin taisteluun inflaatiota vastaan. Äijä taitaa olla tosissaan ja amerikkaan ja dollareihin uskalletaan sijoittaa. Haluun sijoittaa vaikutti hurja realikorko. Inflaatio oli talouden hidastumisen vuoksi pudonnut 9% ja riskitön korko oli lähes 18%. Sai siinä hurjan realikoron. Kun valuutta vielä vahvistui, niin siitähän se riemu repesi.

Kesästä 1982 alkoi pitkä nousu mikä nosti monia guruja taas maailmankartalle, tyyppejä joiden menestys jäi ainutkertaiseksi aivan kuten gurujen tuppaa pörssissä käymään. Nämä henkilöt muistelevat kaihoudella 1980–lukua ja kaipailevat reagan kakkosen tuloa. Nousua kiihdytti vielä Economic Recovery Tax Act lain voimaan saattaminen, mikä nosti sijoitusten kannattavuutta. Kriisejä tuli kuten Meksikon lainakriisi. Tämä Meksikon lainakriisi iski pahasti Lontooseen, koska sitä oli paljolti lainoitettu eurodollareilla (kts. edellinen historiakatsaus), mutta Lontoossa asui oma reagan eli rouva Thatcher. Bank of America ajautui vaikeuksiin ja näiden vaikeuksien vuosi FED helpotti vakuusvaatimuksia. Korkoja laskettiin ja Amerikka oli ylpeytensä kukkuluilla. Puolustusmenoja kasvatettiin ja hyökättiin vahvalla retoriikalla Neuvostoliiton kimppuun. Touhuttiin myös tähtien sotaa ja muuta mieltä ylentävää uudessa innostuksen vallassa. Tarttui tämä vapauden ilosanoma myös Suomeen ja mekin vapautimme rahamarkkinamme. Homma ei jäänyt pelkästään retoriikan asteelle vaan Grenadaan ja Panamaan hyökättiin liput hulmuten. Suurin voitto mikä saatiin oli euro–ohjukset (1983) sekä tietenkin Neuvostoliiton kaatuminen. Viimeksi mainittu meni jo 1990–luvulle, minkä muistavat vielä huonompimuistisetkin. Euro–ohjukset tekivät tehtävänsä ja INF-sopimuksen mukaan vuonna 1987 alettiin sitten hävittämään vasta tehtyjä ohjuksia.

Viittasin edellisessä historiakatsauksessa myös värikkääseen roskalainakuninkaaseen, joka nousee nyt kukoistukseen. Roskalainat sittemmin nimettiin uudestaan high-yield lainoiksi jotta niiltä katoaisi historian painolasti ja niitä olisi taas helpompi myydä. Tätä käsittelyssä olevaa vuosikymmentä voimme kutsua myös vaikka miksi. Silloin tehtiin isoja yhteenliittymiä, skandaaleja ja vaikka mitä. Rahaa tuli ja sitä käytettiin surutta. 1980-luku muistetaan myös monesta merkillisestä muutoksesta. Jos 1970-luku oli öljykriisin myötä energiavuosikymmen, niin 1980-lukua voidaan sanoa teknologia vuosikymmeneksi. Silloin syntyi Apple ja Microsoft, jotka haastoivat valtavan IBM:män ja Intel nousi puolijohdeteollisuuden valtiaaksi. Myös lääketehtaat kasvoivat ja nostattivat teknologiauskoa. Perusteollisuus menetti kiinnostavuutensa uuden ja ihmeellisen edestä.

Finanssiteollisuuden nykyisenlainen perusta luotiin myös 1980–luvulla. Erilaiset tuotonvaihtosopimukset (carryt/swapit) yhdessä matematiikan ja tietotekniikan kehittymisen kanssa loivat uusia mahdollisuuksia myös finansssiteolisuuden levitessä ympäri maailman. Tämä tuotti postmodernilla tyylillä finanssimaailmaan fysiikasta tuttuja ilmiöitä. Aivan kuten fysiikassa painittiin Newtonin ja Maxwellin yhtälöiden yhteensovittamisen parissa lähes sata vuotta aiemmin, niin finanssiteollisuudessa etsittiin erilaisten yhteensovittamattomien ilmiöiden yhteensovittamisen parissa. Optiot olivat olennaisessa osassa tässä tarinan käynnistysvaiheessa ja niillä rakennetut virtuaaliosakkeet. Alkuvaiheessa kun harvat osasivat hinnoitella johdannaiset oikein, niin arbitraasimahdollisuuksia löytyi. Samaten paritreidaus löydettiin oikein vaikka Jesse Livermore oli jo sitä käyttänyt 50 vuotta aiemmin tandem-treiksen nimellä. Maailman kuuluisin quantti Emanuel Derman kirjoitti kirjassaan, että quantien historia Wall Streetilla on kuinka toimijat ja akateeminen maailma uudellenmäärittelivät ja laajensivat Black & Scholes mallia. Vuosikymmenenen lopulla siirryttiin yhä enemmän myös korkomaailman pariin, mutta ei tästä enää enempää jotta tarina ei laajensi liikaa. Vuonna 1987 saatiin suuri opetus ettei ikuinenkaan nousu muutamaa vuotta pidempää kestä. Historian suurimmassa romahduksessa huomattiin myös B&S mallin virhe ja tämän vuoden jälkeen malli sai epämääräisen hymyn. Johdannaisista oli tullut niin suuria, että oli vaikea sanoa oliko primäärimarkkina faktisesti johdannaisista riippuvaisia vai toisinpäin. Olkoon kuinka päin tahansa niin toinen toisessa ne roikkuvat vaikka hinnoittelumallit eivät tätä vuorovaikutusta huomioi nyt eikä silloin.

Investointipankit nauttivat erittäin hyvästä ajasta vuosina 1982–1987. Tuona muutamana vuotena olimme jo unohtaneet heikot ja kurjat ajat. Niin se maailma muuttuu. Kehitysmaiden velkakriisi kesällä 1987 kuitenkin toi joitakin synkkiä pilviä taivaalle. Volcker oli korvattu Fedin pääjohtajana Greenspanilla. Lokakuussa 1987 tapahtui markkinoiden romahdus, jonka syistä historioitsijat ovat vieläkin erimielisiä. Markkinat vain romahtivat. Ehkä alettiin pelkäämään inflation uudelleen kiihtymistä, quantien lisääntyvää vaikutusta sekä kehitysmaiden velkakriisin kiihtymistä. S&P 500 indeksi putosi päivässä kymmeniä prosentteja ja paniikki levisi ympäriinsä. 

On sitä ennenkin pörssipaniikit levinneet ympäri mailmaa kuten vaikka 1930-luvun lama. Tämä kuitenkin tuntui jollainlailla toiselta. Markkinoista tuli oikeastaan yksi margin call ja asuntomarkkinatkin New Yorkissa alkoivat putoamaan. Monet jotka olivat viikko sitten olleet vauraita, eivät enää sitä olleet. Reaganin hallinto alkoi määrätietoiset korjaustyöt romahduksen jälkeen miettimällä hyvän nimen tälle tapahtumalle. Tässä tapauksessa pähkäilyn jälkeen lainattiin 1920–luvulta termiä market break. Termi tarkoittaa jotain sellaista, että markkina olisi rikki ei suinkaan talous. Markkina täytyy vain korjata sellaiseksi ennenkuin se oli rikki mennessä, niin kaikki voisi sitten taas jatkua kuten ennen. Alan Greenspan hyökkäsivät rikkimenneeseen markkinaan hyvin aktiivisesti korkoaseella ja hurjalla elvytyksellä. Korjaustoiminta loi Alan Greenspanille legendaarisen maineen, jota vain kasvatettiin teknokuplan puhkeamisella. Jälkiviisaudella monet sanovat, että vuoden 1987 rysäyksen ei annettu korjata markkinaa sillä millä markkina korjaa eli korjausliikkeellä. Rysäys korjattiin palkitsemalla häviämään tuomittavat ja markkinalla syntyi moraalikadon ilmapiiri.

Tämän rysäyksen jälkeen ulkomaalaiset taas lähtivät pois Yhdysvaltojen markkinoilta. Yksi merkittävä ilmiö mikä koki suuressa mittakaavassa päivänvalon oli hedge–fundit. Fundit jotka sijoittaivat myös makroekonomisiin erikoistilanteisiin joiden kuuluisin edustaja on George Soros.

1990–luku ja sitä seuraava 2000–luku taitaa olla kaikille niin tuttua ja jopa elettyä, että historiakatsaus jääköön tähän jaksoon. Kirjoittamisessa on omat vaivansa ja kun mennään tarpeeksi lähelle tätä aikaa, niin omat virheet tuntuvat turhan läheisiltä.