Innovaatiot ovat yritysten, eivät valtion tai yliopistojen tehtävä
Nokiauskovaiset suomalaiset heräsivät liian myöhään miettimään, olemmeko enää innovatiivinen maa. Valitettavasti vasta Nokian alamäki avasi useimpien silmät. Viime vuoden syyskuun alussa Suomessa vieraillut sarjayrittäjäguru Steve Blank pääsi uutisotsikoihin moittimalla Suomea neuvostokulttuurista. Suomessa ei tosiaan olla luovuttu siitä henkisestä perinnöstä, joka kertyi vuosikymmenten aikana suuren ja mahtavan suunnitelmatalousmaan naapurina. Suomi on vielä kaukana markkinataloudesta, jossa innovaatioita syntyy yksityisesti ja spontaanisti. Meillä on selkeä päämäärä, jonka haasteet ovat tiedossa.
Nokian 90-luvun menestyksen huumaamana suomalaiset jäivät seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi julistamaan omaa ylivertaisuuttaan hyvinvoivana tietoyhteiskuntana. Tällainen katteeton itsensä ylistäminen oli juuri tyypillistä Neuvostoliitossa. Nokian menestystä pidettiin ennen kaikkea säännellyn hyvinvointivaltion riemuvoittona. Tämä oli kohtalokasta ylimielisyyttä aitoa innovatiivista yrittäjyyttä kohtaan. Suomella olisi sentään ollut Nokian myötä mahdollisuus muuttua aidosti menestystä ja riskinottoa arvostavaksi yhteiskunnaksi. Nyt alamäessä se on hankalampaa, kun olemme edelleen riippuvaista valtiosta.
Nokiauskovaiset suomalaiset heräsivät liian myöhään miettimään, olemmeko enää innovatiivinen maa. Valitettavasti vasta Nokian alamäki avasi useimpien silmät. Viime vuoden syyskuun alussa Suomessa vieraillut sarjayrittäjäguru Steve Blank pääsi uutisotsikoihin moittimalla Suomea neuvostokulttuurista. Suomessa ei tosiaan olla luovuttu siitä henkisestä perinnöstä, joka kertyi vuosikymmenten aikana suuren ja mahtavan suunnitelmatalousmaan naapurina. Suomi on vielä kaukana markkinataloudesta, jossa innovaatioita syntyy yksityisesti ja spontaanisti. Meillä on selkeä päämäärä, jonka haasteet ovat tiedossa.
Nokian 90-luvun menestyksen huumaamana suomalaiset jäivät seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi julistamaan omaa ylivertaisuuttaan hyvinvoivana tietoyhteiskuntana. Tällainen katteeton itsensä ylistäminen oli juuri tyypillistä Neuvostoliitossa. Nokian menestystä pidettiin ennen kaikkea säännellyn hyvinvointivaltion riemuvoittona. Tämä oli kohtalokasta ylimielisyyttä aitoa innovatiivista yrittäjyyttä kohtaan. Suomella olisi sentään ollut Nokian myötä mahdollisuus muuttua aidosti menestystä ja riskinottoa arvostavaksi yhteiskunnaksi. Nyt alamäessä se on hankalampaa, kun olemme edelleen riippuvaista valtiosta.
Suomen valtiojohtoinen talous on jäänne ajoilta, jolloin markkinatalouteen suhtauduttiin skeptisesti. Globaaleille markkinoille osallistuttuaan markkinataloudesta tuli vientivetoisessa Suomessakin todellisuutta, jossa haasteet kuin myös palkinnotkin ovat yksityisiä. Suomi ei yksinkertaisesti voi menestyä markkinoilla, ellei Suomessa mukauduta markkinatalouteen. Blank vertasikin suomalaista yhteiskuntapolitiikan ohjauksessa olevaa taloutta viisivuotissuunnitelmiin.
Se, ettei Suomessa ole startup-yritysten tueksi kehittynyttä suursijoittamista ja bisnesenkeleitä ei korjaannu yritystuilla tai edes verovähennyksillä, jotka olisivat vain toisessa muodossa tulonsiirto menestyneiltä yrityksiltä epävarmoille yrityksille. Blank ei myöskään innostunut keskitien ajatuksesta, että valtio tarjoaisi rahaa aloitteleville yrityksille. Yritykset eivät ole yhteiskunnallisia instituutioita, joita veronmaksajien ikään kuin tulisi vetää ylös.
Yritykset ovat luonnollista yksityistä toimintaa, jotka syntyvät voitonteon kannustamana vastaamaan kysyntään sekä luomaan sellaista, mitä pelkkä kysyntä itsessään ei edes saisi aikaan. Innovatiivisen yrittäjyyden elinehto on tarpeeksi vapaa markkinatalous, jossa sijoittajat ja kuluttajat voivat toimia joustavasti yksityisinä toimijoina. Tämän ymmärtäminen vie aikaa siinä missä kulttuurillinen asennemuutoskin, vaikka tosiasiat tunnustettaisiinkin jo tänään.
Yrittäjäksi ryhtyminen ei suomalaisessa liike-elämässä ole suurin haaste. On paljon kituuttavia pienyrityksiä, joille toiminnan laajentaminen on kynnyskysymys. Työnantajille on annettu liikaa valtiollisia velvoitteita, mikä juontaa vanhanaikaiseen näkemykseen yrittäjän roolista. Yritykset nähdään mekaanisina, kestävinä instituutioina ja hyväntekeväisyysorganisaatioina, joiden on pidettävä työntekijöistään kiinni kerran ne palkattuaan.
Tämä on vastoin dynaamisempaa taloustieteellistä lähestymistapaa, jossa yrittäjä palkkaa ja tarvittaessa vähentää työntekijöitä päämääränään tuottaa tulosta. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yrittäjä arvostaisi työntekijöitä ihmisinä ja pyrkisi pitämään heistä huolta. Joustavat ratkaisut ovat vain välttämättömiä todellisuudessa, jossa tulevaisuuteen liittyy aina epävarmuutta.
Yksi kunnianhimoisimmista kokeiluista on vuonna 2010 toimintansa aloittanut Aalto-yliopisto. Kolme aikaisempaa yliopistoa, Helsingin kauppakorkeakoulu, Teknillinen korkeakoulu sekä Taideteollinen korkeakoulu kuuluvat tätä nykyä yhden katto-organisaation alaisuuteen. Tavoitteena on saada aikaan toistensa erikoisosaamista tukeva innovatiivinen klusteri sekä mahdollistaa yksityinen pääoma ja näin yhteistyö liikemaailman kanssa.
Niin kutsuttu innovaatioyliopisto on saanut erityishuomiota ulkomaita myöten. Onkin erikoista, ettei edes markkinatalousmyönteisemmissä maissa ole laajalti sovellettu tällaista ideaa. Voisiko se johtua siitä, että kyseessä ei ole aidosti tehokas tapa edistää innovatiivista kulttuuria?
Innovaatiot syntyvät yrityksissä, eivätkä yliopistoissa tai valtion virastoissa. Yliopistojen tehtävänä on opettaa tieteellinen viitekehys, matemaattiset mallit, logiikka ja teoreettiset työkalut. Ne on tehty soveltamista varten helpottamaan käytäntöä. Innovaatiot syntyvät useimmiten yksittäisiin käytännön pulmiin tai ilmiöihin sidottuina, ei irrallisina teoreettisina pulmina.
Käytännön taidot opitaan työkokemuksen kautta. Pitkälle vietyjä käytäntöjä ei voi opettaa teoriana, eikä sellainen soveltuisi muutenkaan yliopiston alkuperäisiin tarkoituksiin. Sen sijaan, että räätälöitäisiin yliopistojen tieteelliset tutkimukset palvelemaan tiettyjä yksityisyrityksiä, täytyisi pikemminkin tehostaa rekrytointiin ja tehostaa oppisisältöjä. Opiskelijat täytyy saada nopeasti kouluista ulos liike-elämään soveltamaan oppimiaan työkaluja. Tässä mielessä yliopistojen yhteistyö yritysten kanssa olisi enemmän kuin suotavaa. Opiskelijoita ei saa pitää yliopistoissa veronmaksajien kustannuksella vain keksimässä kansallisia innovaatioita pelkän teorian pohjalta.
Suomalainen yksityinen liike-elämä ei ole yksin tai edes ollenkaan vastuussa kansallisesta innovaatiopulasta. Kyseessä on laaja yhteiskunnallinen ja valtiollinen valinta, jonka puitteissa yksityiset liikkeenharjoittajat pyrkivät tekemään parhaansa ja toimimaan kannattavasti. Valtiovallan täytyy tunnustaa oma rajallisuutensa sekä yritysten rooli yhteiskunnassa. Liike-elämälle on annettava suuren vastuun lisäksi myös saman verran vapautta.
Suomen moittiminen Neuvostokulttuurista on liioiteltua
Suomen moittiminen Neuvostokulttuurista on kyllä vahvasti liioiteltua. Olen sitä sukupolvea joka on elänyt 70- luvun ja nähnyt mitä suomalainen kulttuuri oli silloin ja minkälainen muutos on tapahtunut:
Kaiken muun artikkelissasi mainitsemasi sitten allekirjoitankin. Mutta olen kokenut 70- luvun ja olen kokenut sen mitä on elää Suomessa, jossa moni suomalainen oli neuvostoihminen. En halua verrata tätä päivää siihen.
Kieltämättä olemme tällä hetkellä eräs maailman sosialistisimpia maita ja siinä mielessä tilanne muistuttaa Neuvostoliittoa. Mutta henkinen ilmapiiri on ihan erilainen.
70- luvun elänyt
Kirjoituksesta voi saada
Kirjoituksesta voi saada käsityksen että innovaatioita tapahtuu vain yksityisellä sektorilla tai start up yrityksissä. Start up kontekstiin tarkoitettua viestiä (Blank) on venytetty liian laajaksi koko yhteiskuntaa koskevaksi.
Olisi aika outoa, jos esim. koulujärjestelmässä, julkisessa terveydenhoidossa tai kirjastolaitoksessa ei tapahtuisi enää kehittymistä. Järjestelmät olisivat kehittyneet tähän pisteeseen, mutta nyt tarvittaisiin Peruskoulu yritys, jotta innovointi voisi jatkua. Esim. jos kirjasto ottaisi käyttöön järjestelmän jossa kirjaa verkosssa varatatessa kerrottaisiin mitä tämän muuta tämän kirjan lainaajat ovat lainanneet, se olisi julkisen sektorin innovaatio (joka tosin olisi hieno kopio Amazonilta). Tätä tapahtuu tosi asiassa koko ajan.
Katsantokanta, jossa innovaatiotoiminta nähdään tapahtuvaksi vain yrityksissä, on hyvin suppea. Mm. von Hippel ja suht. laaja käyttäjäinnovaatiokirjallisuus ottaa kantaa siihen miten käyttäjät tekevät keksintöjä. Myös tässä mielessä keksintöjen leviämispolut ovat usein monimuotoisemmat kuin pelkästään yrityksien kautta tapahtuva toiminta.
Innovaatiot ovat alttiimpia
Innovaatiot ovat alttiimpia syntymään yksityisellä sektorilla. Jos julkisesta sektorista halutaan innovatiivinen, siihen täytyy soveltaa samoja periaatteita niiden houkuttimien takaamiseksi, jotka ovat sisäsyntyisiä yksityiselle toiminnalle. Esim. kilpailu, voitto ja tappio ovat elementtejä, jotka pitävät yksityisen sektorin elinvoimaisena. Tässä on yksi syy, miksi markkinatalouden ja suunnitelmatalouden erot kärjistyivät Länsi- ja Itä-Saksan välillä Mercedeksen ja Trabantin välille.
Jos innovaation mittarina on pelkästään voitto
niin silloin tuossa otsikossa ”Innovaatiot ovat yritysten, eivät valtion tai yliopistojen tehtävä” voisi olla jotain perää.
Alkuun pari esimerkkiä:
Astiankuivatuskaappi, se on perheen työtä säästävä, ekologinen, mutta jostain syytä pääosin vain Suomessa tunnettu keittiökaluste.
Tai toinen, varhainen esimerkki sosiaalisesta innovaatiosta: Arvo Ylpön kehittämä neuvolajärjestelmä ja siihen liittyneet lasten rokotusohjelmat, joilla lasten ja äitien kuolleisuus pudotettiin nopeassa tahdissa ennätyksellisen alas.
Kumpikin on mielettömiä innovaatioita, astiankuivatuskaappi on säästänyt satoja miljoonia työtunteja kotitaloudessa; innovaation arvo on vaatimattomallakin tuntipalkalla laskettuna miljardeja vuosikymmenien mittaan.
Entä Ylpön sosiaaliset innovaatiot, paljonko on säästyneiden ihmishenkien arvo. Vakuutusmatematiikassa kait lasketaan liikennekuolemille lukuarvoa, joissa lapset ovat kaikkein arvokkaimpia.
Niiden ongelma on kauppatieteen kannalta, ettei innovaation voittoja pystytä tai haluta laskea.
Tai miten on laita nykypolven suurena innovaationa pitämä matkapuhelin, eikö se ole syntynyt merkittävältä osin komiteatyönä: NMT = Pohjoismaiden telehallintokeskusten aikoinaan luoma NMT-standardi, joka oli avoin laite- ja ohjelmistokehittäjille. Nokia ja Ericsson rupesivat tuottamaan teknologiaa tähän standardiin ja näin laskivat perustan nykyiselle menestykselle.
Pekka
Byrokraattien innovaatio
on tämä web, jossa käymme keskustelua. Hajautetun verkoin loi USA:n armeija, ja webin loppusilauksen teki Tim Berners-Lee, Cernissä. Ja jos joku on kaukana markkinataloudesta niin kansainväliset, verovaroin rahoitetut järjestöt kuten Cern.
Internetin keksiminen oli
Internetin keksiminen oli vain ajan kysymys teknologian kehittyessä. Valtio sattui vain suunnattomilla resursseillaan olemaan ensimmäinen. Se, että valtio toteuttaa jonkin suuria panostuksia vaativan hankkeen ensimmäisenä tarkoittaa hyvin suurella todennäköisyydellä sitä, ettei mikään yksityinen toimija markkinoilla näe sitä kannattavaksi. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset uskovat varojensa olevan hyödyllisemmässä käytössä muualla. Emme kuitenkaan voi vetää tästä periaatetta, että jos joskus valtio on onnistunut innovaatiossa, sen tulisi ottaa riskinkantajan rooli ja syrjäyttää markkinoita vain sen takia, että poliitikot ovat luonnollisesti rohkeampia leikkimään veronmaksajien rahoilla kuin ihmiset omilla rahoillaan.
Keksinnöt
Valtaosan keksinnöistä on tehnyt jokin muu yksityinen yritys. Aikaisemmin merkittävimmät keksinnöt tekivät yksittäiset ihmiset. Nyt nämä keksinnöt tehdään jossain työryhmissä mitkä eivät ole riippuvaisia seuraavan kvartaalin tuloksesta. Kaikkea tarvitaan ja tarvittaisiin vielä enemmänkin erilaisuutta. Jotkut julkiset laitokset on naamioitu yksityiseksi kuten vaikka Bellin laboratorio. http://fi.wikipedia.org/wiki/Bell_Labs
Olet oikeassa erilaisuuden suhteen
”Keksinnöt syntyvät hankauspinnoissa”, näin kiteytti asian minulle Lars-Peter. Noiden hankauspintojen eli organisaatioiden välisten (kitka)pintojen merkityksen olen nähnyt selvästi näinä yli 20 vuotena, kun olen työskennellyt yritysten keksijöiden kanssa. Usein keksinnöt syntyvät siellä missä on yhteistyötä konsernin liiketoiminnan ja tutkimusyksikön tai palveluyksikön sekä ulkopuolisen tekijän kanssa. Usein tuo ulkopuolinen tekijä on korkeakoulu, yliopisto tai valtion tutkimusyksikkö.
Yksityinen keksijä on katoava luonnonvara, nyt myös Suomessa. Vielä 80-luvulla kolmannes maamme patenttihakemuksista oli yksityisten keksijöiden jättämiä (USA:ssa muistaakseni 50-luvulla). Nyt luku on enää noin viidennes. Myönnetyissä patenteissa suhde on vielä jyrkempi, vain 9 % myönnetyistä patenteista tulee yksityisille keksijöille.
Valtion laitokset ovat keksijöinä ihan hyviä, vuoden 2011 tilastossa eniten patentteja hakeneissa VTT on toisella sijalla. Innovaatiota – markkinoille tuotua uutta tai olennaisesti parannettua tuotetta (tavara tai palvelu) – ei VTT:llä synny siksi, että se ei ole VTT:n tehtävä.
Pekka
Jos keksiminen on vain ajan kysymys
niin eihän silloin yrityksellä ole osaa eikä arpaa keksinnön tai edes innovaation kanssa. Silloinhan keksinnön olisi voinut tehdä kuka hyvänsä, yrityksessä, byrokraattisessa virastossa tai vielä byrokraattisemmassa kansainvälisessä tutkimuslaitoksessa.
Joku sattumavarain yritys vain tulee ja varastaa ilmassa leijuneen keksinnön.
Käytettävistä varoista:
Microsoft's annual R&D budget this year is $9.6 billion
CERN, has an annual budget of just under $1 billion
Kumpi keksi internetin?