Paluuta markkaan tarjotaan lääkkeeksi taantuvalle taloudelle. Euroeroa on yhtä vaikea perustella kuin eurostoliiton hyötyjä.

Professori Vesa Kanniaisen toimittama ja asiantuntijaryhmän kirjoittama Euron tulevaisuus – Suomen vaihtoehdot ehdottaa Suomelle eroamista eurosta yhtenä helppona keinona saada talous taas raiteilleen. Kirjoittajat pitävät yhteisvaluuttaa virheenä, joka on tuottanut euroalueen kansalaisille kymmenen prosentin hyvinvointitappiot. Kanniainen päättelee, että omalla valuutalla Suomi olisi välttynyt menetyksiltä, joten olisi parempi palata markka-aikaan.

Miten hyvinvointitappiot ovat syntyneet, sitä kirjassa ei avata muuten kuin toteamalla, että euroalueen talouskasvu on jäänyt kymmenen prosenttia jälkeen siitä, mitä se olisi voinut olla ilman finanssikriisiä. Olisiko Eurooppa välttynyt finanssikriisin vaikutuksilta ilman euroa, vai olisivatko vaikutukset olleet jopa nykyistä pahemmat, jos kaikki olisivat jatkaneet omilla valuutoillaan, sitä on vaikea todentaa. Toisaalta kirjan arviot valuuttajärjestelmän vaihtamisen kustannuksista ja riskeistä vaikuttavat tupakkiaskin kanteen tehdyiltä laskelmilta.

Tänään julkaistu toinen asiatuntijaselvitys pohtii niin ikään euron tulevaisuutta. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ja Ulkopoliittisen instituutin julkaisemassa kirjassa EU:n suunta – Kuinka tiivis liitto? pidetään ilmeisenä, ”euromaiden vaikeudet johtuvat osittain samoista syistä kuin esimerkiksi Ison­Britannian tai Yhdysvaltojen ongelmat vuodesta 2008 lähtien”. Kaikki ei ole euron syytä, vaikka ilmeistä on, että talouspolitiikassa tehdyt virheet ovat syventäneet ja pidentäneet euroalueen kriisiä.

Euroeron kannattajat syyttävät eurotalouden ongelmista pääasiassa Euroopan keskuspankkia ja Saksaa, joka on hyötynyt eniten EKP:n rahapolitiikasta. Kanniainen kumppaneineen haikailee markan ja devalvaation perään, mutta toteaa samaan hengenvetoon, että ”palkkojen joustamattomuus on keskeinen epätasapainoa ylläpitävä mekanismi”. Devalvaatiot eivät ole korjanneet Suomen työmarkkinoiden jäykkyyksiä ja rakenneongelmia. Miten paluu omaan valuuttaan hoitaisi rakenteelliset ongelmat, sitä ei kerrota.

Vahvasta eurosta ja viennin yleisestä romahduksesta huolimatta Suomen vienti kaupan kannalta tärkeimpiin ei-euromaihin Ruotsiin ja Iso-Britanniaan on yhä kasvussa. En muista vientiteollisuuden edustajien vaatineen paluuta markka-aikaan.

Globalisoitunut talous on muuttanut yhden valuutan vaikutuksia yrityksiin, sillä tuotteita valmistetaan sekä komponentteja ja palveluita ostetaan ja myydään useassa eri valuutassa. Euron ja Saksan syyllistämisen sijasta ratkaisuja Suomen ongelmiin kannattaa etsiä omalta kotipihalta: tuottavuudesta, kekseliäisyydestä, liikkeenjohdon osaamisesta, markkinoinnista, työehdoista, veroista, sääntelystä, tukiviidakosta… Kaikissa näissä on parantamisen varaa.

Millaisella 
rahaliitolla jatketaan?

Molemmat keskustelunavaukset pitävät mahdollisena, mutta melko epätodennäköisenä tai vähintään hyvin hitaana, vaihtoehtona euroalueen kehittymistä tiiviiksi liittovaltioksi. Yksi tie kulkee pankkiunionin ja toinen talouspolitiikan yhdentymisen eli fiskaaliunionin kautta.

Keskeisin syy euroalueen nykyiseen kriisiin löytyy jäsenmaiden omista virheistä. Saksaa lukuun ottamatta useimmat euromaat antoivat palkkojen ja julkisten menojen karata käsistä, kun velanoton kustannukset euron myötä alenivat. Finanssikriisi paljasti julkisen talouden haavoittuvuuden.

Koska yhteisten pelisääntöjen laiminlyönti syvensi kriisiä, rahaliittoa yritetään paikata tiivistämällä talouspolitiikkaa uusilla ja kovemmilla pakotteilla. Pankkiunionilla pyritään ehkäisemään euroalueen pankkikriisejä ja siirtämään riskit veronmaksajilta pankkien omistajille. Tällä tiellä ollaan vasta alkutaipaleella ja ainoa asia, mikä on varmaa, on pankkivalvonnan kulujen kasvu.

Etlan ja UPI:n selvityksen mukaan pankkiunionin ”oikeudellis­institutionaalinen kokonaisrakenne on sirpaleinen ja epäselvä, mitä ei voi pitää Suomen näkökulmasta toivottavana”. Fiskaaliunionissa on kaksi vaihtoehtoa: saksalaisvetoinen talouskuri tai tulon- ja velantasaukseen perustuva tulonsiirtounioni. Kurinalainen talouspolitiikka sopisi Suomelle paremmin kuin velkaantumiseen kannustava tulonsiirtounioni, jossa hyvin talouttaan hoitavat joutuisivat jokaisen kriisin maksumiehiksi.

Eurolle on vaihtoehtoja, mutta myös eurossa on erilaisia vaihtoehtoja. Keskustelun pitäisi nyt siirtyä akateemiselta tasolta poliittiselle ja käytännön tasolle, johon myös yritysjohtajien olisi syytä osallistua.

www.taloudentulkki.com