Olen usein kritisoinut metsäteollisuuden kantoja, mutta nyt kerrankin olen Suuren ja Mahtavan Tahon kanssa samaa mieltä. Lieneekö oire vanhenemisesta?

Linkissä olevaan metsäteollisuuden protestiin yo-kirjoituksista lisäisin oikeastaan aika moniakin asioita:

– Kun 1800-luvun puolivälissä Suomeenkin alettiin kaavailla sellaista hirvitystä kuin höyrysahaa, pelättiin ensimmäiseksi metsien loppuvan maasta kokonaan. Tämä kysymys metsien loppumisesta on aikojen saatossa vaivannut Suomea yhtä paljon kuin Obelixin koiraa Idefixiä, joten väittäisin tässä maassa kiinnitetyn asiaan riittävästi huomiota. Että siinä sitä kestävää kehitystä.

– ”Kysymyksen” ”Tehometsänhoito yksipuolistaa metsiemme eliölajistoa” asemesta kysyisin, että ”Suomi on hoitanut metsiään kaskeamisen loppumisen jälkeen 1800-luvulta lähtien hyvin, mutta tilanne monessa muussa maassa on metsien osalta katastrofaalinen. Mitä annettavaa Suomella olisi maailman metsien hoidolle tilanteessa, jossa Suomessa metsät menestyvät hyvin, mutta metsien tuhoutuminen (deforestaatio) vaivaa kymmeniä maita?”, ja kysymyksen kylkeen tekstiä kirjasta: Kärkkäinen, Matti: Maailman metsäteollisuus: taustaa Suomen metsäteollisuuden tulevaisuuden arvioinnille, 2005, vrt.

– Kun 1800-luvun loppupuolella pohdittiin hieman käytännönläheisemmän yo-koulutuksen hankkimista tähän maahan, todettiin, ettei mitään teknisiä tai kaupallisia koulutuksia tarvita, vaan enintään maa- ja metsätaloustieteellinen tiedekunta HY:oon. Tämän tiedekunnan olemassaolo puolestaan hidasti edelleen teknisen ja kauppatieteellisen koulutuksen saamista myöhemminkin, mutta metsänhoitoon tässä maassa on siis paneuduttu sekä teoriassa että käytännössä. Laki kieltää metsänomistajaa hävittämästä metsäänsä. Päätehakkuun jälkeen uudistumisesta on huolehdittava. Periaatteellisella tasolla kysymys on huomattavasta puuttumisesta omistusoikeuden suojaan.

– Viime sotien jälkeen Lapissa tehtiin avohakkuita, joissa etäisyys vastapäiseen metsänreunaan oli yli 10 kilometriä. Puhuttiin eroosiosta ja siitä, miten paikalle ei enää koskaan metsää tule. Totuus on toinen. (Valtanen, Jukka: Pohjois-Suomen suuret avohakkuut 1946-70: yhteiskunnallinen tausta, toteutus ja vaikutukset, 1994.)

– Epäilen vahvasti, että biologian opettajat yo-kysymyksissään elävät menneillä vuosisadoilla. Metsänomistajan nykyisyys on aivan toisenlaista. Kun paikallisen joen rannoilta ei hakata puuta, korvaukset menevät naapurin ökyisännälle, mikä meikäläistä pienmetsänomistajaakin suuresti lämmittää. Ja kun Metsäliiton mies jo 15 vuotta sitten ryntäsi ihailemaan keloa niin kuin siinä olisi ollut joku Janina Frostellin ”runko”, niin meikäläisen ilme oli pH-arvoltaan sangen hapan.

– En ymmärrä, miksi eräitten ihmisten päähän on pinttynyt ajatus siitä, että kaikki metsä Suomessa olisi istutettua siten, että puitten etäisyydet katsottaisiin viivoittimen kanssa. Luontainen uudistaminen on usein paljon järkevämpää. Silloin metsään tulee vain sellaisia taimia, jotka siellä todella pärjäävät. Luonto pitää itse monimuotoisuudestaan huolta alkaen jo maaperästä ja korkeussuhteista. Havupuitten sekaan tulee väistämättä koivua, katajaa, haapaa, pihlajaa ja montaa muutakin puulajia – ja tietysti hyvin paljon muutakin elämää kuin vain puita.