Olen arvostellut ahkerasti monilla forumeilla Solidiumin omistajapolitiikkaa, jossa valtion pörssiomaisuutta on käytetty teollisuus-, elinkeino- ja työllisyyspolitiikkaan myymällä parhaita omistuksia ja tumppaamalla rahat poliittisesti tarkoituksenmukaiseksi katsottuihin hankkeisiin, etenkin Talvivaaraan ja Outokumpuun. Poliitikot kun suuressa viisaudessaan päättivät luoda Suomeen kaivosklusterin, ja sinne upotettiin omat ja varastetut. Tavoitteessa ei sinänsä ollut vikaa, mutta näin siinä tuppaa valtion yritystoiminnassa käymään, kun poliittiset motiivit ajavat taloudellisten realiteettien edelle. Eikä se ole halpaa lystiä. Valtion osakesalkku on sulanut kuin voiköntti heinähelteessä, ja osinkotulot ropisevat samaa tahtia.

Nykyinen valtiojohtokin on pääministeri Sipilän suulla – ja oikeistolaisten lobbareiden tukemana – höpöttänyt, että valtion yritystase pitäisi saada laiskottelemasta hommiin. Mikäs siinä, kun vain joku keksii ne yritykset tai muunmuotoiset investointikohteet, jotka tahkoaisivat varmemmin tulosta ja kasvavaa osinkoa kuin vaikka Solidiumin kruununtimantti Sampo. Jos sen omistamista joku pitää laiskuutena, niin haluan totisesti jo sijoittajana tietää, missä raha tekisi aktiivisemmin hommia.

Onneksi Sipiläkin on pitkän linjan yrittäjänä ja omistajana ottanut järjen käteen – ainakin toistaiseksi. Omistajapolitiikan harteilleen ottanut Sipilä on linjannut, että Solidiumista ei tulouteta valtion kassaan enää muuta kuin osingot, ei siis myyntituloja kuten viime vuosina. Niillä on paikattu valtion budjettivajetta kovaan hintaan eli myymällä parhaita osinkopapereita kaksi käsin – vaikka, kuten olen jaksanut vatkuttaa, valtio saa lainaa puoli-ilmaiseksi ja nyt jopa miinuskorolla! Jos yksityinen hoitaisi talouttaan tuolla menetelmällä, olisi hän äkkiä sosiaalitoimen riemuna, vaikka varallisuutta olisi vähän kertynytkin.

Myyntituloja on tullut tietenkin vain parhaista osinkoyhtiöistä, koska muista ei saa kunnon hintaa. Lyhytnäköisellä politiikalla on tuhottu rajusti kansallisvarallisuutta, vaikka todellista pakkoa emme ole olleet lähelläkään. Tällä korkotasolla valtion olisi pitänyt päinvastoin pumpata salkkuunsa osinko-osakkeita hiki hatussa. Mutta siinä tapauksessa olisi pitänyt ottaa velkaa, ja sehän on kamreeriemme mielestä kuolemansynti – vaikka velkarahan saisi tuottamaan vaivattomasti reippaasti yli olemattomien korkomenojen eli valtion kassavirta kasvaisi, ja valtiolla jos kellä on aikaa sijoittaa pitkäjänteisesti vaikka kovalla velkavivulla. Onnistuuhan tuo kohtuullisen hyvin tämmöiseltä yksityiseltä piensijoittajaltakin, vaikka rahasta joutuu jotain maksamaankin.

Nyt tämä typeryys tällä tiedolla onneksi loppuu. Solidium aikoo ilmeisesti myös laajentaa uuden puheenjohtajan Harri Sailaksen mukaan omistuksiaan. Toivottavasti suuntana on terveiden sijoitusten hankkiminen – eikä epätoivoisen, kalliin ja tehottoman teollisuuspolitiikan harjoittaminen viime vuosien tapaan.

Yksi mahdollisuus tulevaisuudessa olisi tietysti valtion pörssiomaisuuden siirtäminen Valtion Eläkerahastoon. Solidium luotiin puskuriksi poliitikkojen lyhytnäköisyyttä vastaan, mutta eipä ole konsepti häävisti toiminut. Eläkerahasto on puhtaasti sijoittaja. Se hajauttaa laajasti, antaa yrityksille työrauhan ja on Solidiumia hallinnollisesti kevyempi. Poliitikot eivät Eläkerahastoon sotkeudu.

Samaa ratkaisua on esittänyt entinen elinkeinoministeri Jan Vapaavuori Solidiumin kalliiseen seikkailupolitiikkaan kyllästyneenä. Hän oli muuten ensimmäinen poliitikko, joka myönsi Solidiumin harjoittaneen elinkeinopolitiikkaa. Virallisen totuuden mukaanhan asia ei niin ollut – vaikka linja paistoi kuuhun asti taloudesta ja politiikasta jotain ymmärtävälle.

Sivumennen sanoen pidän kotimaan pölyt ymmärrettävästi karistaneesta Vapaavuoresta, minusta hän oli kokoomuksen ja Suomen fiksuimpia poliitikkoja, jolla oli monin osin minua miellyttävä näkemys valtion ja yksityisen talouden suhteesta. Valitettavasti kokoomuslaiset ihastuivat niin palavasti Alex Stubbin poikamaiseen dollarihymyyn, mutta äkkiä alkoivat sitä katua itsekin.