Luottoluokitusten tekijät ja suurten rahoituslaitosten tuotekehittäjät ovat konnia
Maailmantalouden taantumassa ja valkokaulusrikollisuudessa ei yleensä ole paljon naurun aihetta. Michael Lewis kertoo kirjassa The Big Short – Inside The Doomsday Machine (Suuri lyhyeksimyynti – Tuomiopäivän koneen sisällä) kuitenkin sen verran herkullisia tarinoita Wall Streetin pelureista, että naurua ei aina voi pidätellä.
Michael Lewisin ensimmäinen kirja Liar's Poker kertoo hänen ensimmäisestä työpaikastaan finanssitalo Salomon Brothersilla vuonna 1985. Täysin vastuuton kaupankäynti, holtiton johto ja käsittämättömien rahoitustuotteiden kehittely vetivät yhtiön sittemmin nurin. Lewis palaa Big Short-kirjassa samaan aiheeseen, mutta 2000-luvun tapahtumiin lähinnä kahden sijoittajan Steve Eismanin ja Michael Burryn tarinoiden kautta.
Kumpikin sijoittaja havaitsi ennen amerikkalaisen asuntokuplan puhkeamista, että jossain on mätää. Mätä ei ollut asunnoissa, vaan finanssitalojen kehittämissä rahoitustuotteissa, joita pyramidihuijauksen tapaan rakennettiin aiempien tuotteiden päälle. Kun alimpana ollut tuote paljastui arvottomaksi, pyramidi romahti.
Luottoluokittajat, kuten Moody's ja S&P luokittelivat tuotteita AAA-luokkaan, koska eivät ymmärtäneet niitä. Luottoluokitusten tekijät eivät suinkaan ole alansa parhaimpia kykyjä, vaan niitä jotka muita hommia rahoitusalalla eivät ole saaneet. Tuloksena oli tilanne, jossa pankit tyrkyttivät innokkaasti asuntolainaa käsittämättömän pienipalkkaiselle perheen lastenhoitajalle, jotta hän voisi ostaa mukavan asunnon Manhattanilta.
Kirjassa kerrotaan tarkkaan hedge ja subprime-käsitteet ja tuotteet joita finanssitaloissa on kehitelty. Niitä ei kirjaa lukiessa välttämättä tarvitse opiskella, vaan kirjaa voi lukea hyvänä tarinana. Eisman ja Burry näkivät pankkien luoman mätäpaiseen, alkoivat ajoissa pelata sitä vastaan (The Big Short) ja tekivät valtavan tilin finanssikriisin koittaessa.
Finanssikriisin iskettyä alettiin yleisesti puhua ja suunnitella mekanismeja rahoitusmarkkinoiden sääntelyksi ja läpinäkyvyyden lisäämiseksi. Luettuani Big Short ja Liar's Poker-kirjat en usko, että tiukka sääntely tulee puremaan rahoitusmaailmaan. Ihminen on luova eläin ja kun raha on kyseessä, ei rahalla eikä luovuudella ole rajoja. Säännöt ja rajoitukset voi aina kiertää. Veroluonteinen tapahtumamaksu rahoitusmarkkinoilta, jolla kerätään pahan päivän varalle vakuutusta voi olla toimivampi ratkaisu.
Kun Big Short-kirjan ensimmäinen painos pankkikriisin jälkimainingeissa ilmestyi, Michael Lewis joutui poliitikkojen ja viranomaisten hampaisiin. Kaikki epäilivät, että kirjailija tiesi enemmän (hänen lähteensä olisivat kertoneet hänelle enemmän kuin viranomaisille) kuin hän oli kirjaan laittanut. Yhdysvaltain kongressin edustajat pyysivät kirjailijaa puhumaan ja Financial Crisis Inquiry Commission halusi kuulustella häntä.
Kun kriisikomitean tutkija soitti Lewisille kuudennen kerran, hän kysyi: "Mitä he [tapaamasi valtionhallinnon ihmiset] sinulle kertoivat?"
"Kertoivat minulle?", Lewis ihmetteli.
"Niin, sisäpiirin tietoa. Sellaista, jota voisimme lähteä tutkimaan", tutkija tarkensi.
"Ei, ei, ei", Lewis huudahti. "He soittivat kysyäkseen minulta mitä oli tapahtunut."
Toinen tarina finanssikriisistä
Luin samasta aiheesta Bethany McLeanin ja Joe Nocera:n kirjan All The Devils Are Here, ja se antoi hieman erilaista kuvaa varsinkin luottoluokittajien osuudesta kriisin syntyyn.
Heidän ansiotaan oli toki se että useat instituutiot jotka eivät subprime-tuotteita ymmärtänyt sijoittivat niihin AAA-luokitusten turvin, mutta luokitusten laaduttomuus ei liittynyt heikkoon pätevyyteen vaan siihen että esim. Moody's siirtyi pörssiin, muuttui kulttuuriltaan yhä tuloshakuisemmaksi, laajensi liiketoimintaansa myös subprimetuotteisiin ja samalla vähensi työntekijöitään. Melko mahdoton yhtälö tuottaa laadukasta palvelua.
Kirja esittää että kriisin siemenet kylvettiin jo 80-luvulla kun Freddie Mac:in toimintaa laajennettiin lainojen ostoon (tai ehkä jo aikaisemmin) ja että järjestelmällinen epäonnistuminen säätelijöiden, lainsäädännön, fedin ja wallstreetin firmojen riskisäätelyn puolelta estää riskien kumuloituminen lainamarkkinoille johti sitten tunnettuun lopputulokseen.
Subprime markkinoiden ongelmista oli paljon vihjeitä ja säätelyä kannattavia instituutioita ja ihmisiä kyllä löytyi mutta heitä ei kuunneltu erinäisistä syistä tai sitten heidät sysättiin syrjään.
Kirjan luettuani huomasin että ymmärrys asiasta syventyi mutten silti tullut hullua hurskaammaksi, kirja ei käsitellyt lainkaan eurooppalaisten pelureiden ja instituutioiden roolia kriisiin, joka ilmeisesti on merkittävä. SEC:in toimintaa ei käsitelty juuri lainkaan. Hyvin vähälle jäi myös se että mikä oli S&P:n ja Fitch:in rooli järjestelmällisessä väärinluokituksessa. Sitä kuka tähän syypää oli ja kenet pitäisi tuomita jäi itselleni epäselväksi – jotkut osapuolet kun ovat jo poistuneet keskuudestamme manan majoille.
Mielenkiintoinen kirja
Vaikuttaa siltä, että tuo kirja pitää ottaa seuraavaksi lukulistalle.
Tällä hetkellä on kesken Talebin Black Swan, joka käsittelee osittain samoja asioita, mutta vähän isommassa mittakaavassa.
Olli
– Omaraha.org