Antti Ruuskaselle onnea keihään Euroopan mestaruudesta!  Olen hänen menestyksestään ilahtunut paitsi suomalaisena myös lupsakkana itäsuomalaisena junttina, jollaisiin kuulun Ruuskasen tapaan. Olemme olleet pidemmän aikaa sosiaaliselta statukseltamme vähän sekuliporukkaa, toistaitoisia höppänöitä. Ruuskasen poika korjaa mielikuvaa.

Menestymisen psykologisista perusteista liikkuu perusteettomia yleistyksiä, jotka kirkastuvat urheilussa. Keihään kaltaisissa yksilölajeissa pärjää stereotypian mukaan vain itsekäs, epäsosiaalinen ja oman pärjäämisensä alttarille läheisensäkin uhraava täydellisyyden tavoittelija, ”tappaja”, siis enemmän tai vähemmän nilkki. Ruuskanen kiskaisi arvokisan finaalissa ennätyksensä ja aika varman voiton, jonka jälkeen hän irvaili miljoonille katsojille, että Pielaveden ennätys jäi tekemättä. Siitä on tappamisen ja itsensä liian vakavasti ottamisen meininki harvinaisen kaukana.

Minulle tutuimmassa lajissa jalkapallossa po stereotypia pätee ennen kaikkea hyökkääjiin. Hyväksi sellaiseksi voi myytin mukaan tulla vain omahyväinen nestepää – vaikka kyseessä on joukkuelaji! Jos stereotypia pitäisi kutinsa, pärjätä  eivät voisi sellaiset jalkapallon superhyökkääjät kuin Saksan Gerd Müller, Brasilian Ronaldo ja Ronaldinho, Argentiinan Gabriel Batistuta, Ranskan Thierry Henry, Hollannin Ruud Gullit, Suomen Jari Litmanen. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, tässä ovat vain helmet.

Kukaan noista suurpelaajista ei mahdu itsekeskeisen kukkoilijan stereotypiaan. He ovat kohteliaita, aurinkoisia, joukkuetovereitaan arvostavia, huumorintajuisia kavereita – aivan kuten Antti Ruuskanen. Leikkisä Ronaldinho hymyili lapsekkaalla naamallaan niin yhtä soittoa, että vakavuutta arvostavassa kulttuurissa kuten Suomessa hänet olisi herkästi luokiteltu jälkeenjääneeksi.

Toki kyseiset pelaajat kentällä ja joukkueessa kaappasivat sen roolin, joka heidän taidoillaan pitikin ottaa, ja tunsivat arvonsa. Mutta ei se heidän egoaan turvottanut yli laitojen. Eikä myönteinen sosiaalisuus ollut heidän menestykselleen este.

Toki nilkin tappajan stereotypiaan mahtuu iso liuta jalkapallon tai minkä tahansa lajin superyksilöitä, niin entisiä kuin nykyisiä, mutta yleistyksiä siitä on turha vetää. Urheilun huipulla pärjäävät monenkirjavat tyypit. Varmasti heillä on fyysisen lahjakkuuden ohella erinäisiä yhteisiä ominaisuuksia, ennen kaikkea intohimo, omistautuminen ja tekemisestään nauttiminen. Mutta kummempaa sielullista sapluunaa takaa tuskin löytyy.

Laajemmassa mitassa havainnolla on merkitystä muuallakin kuin urheilussa. Työmarkkinoiden yhteydessä kuulee puhuttavan samassa hengessä menestyjän stereotypioista. Taustalla on urheiluun pesiytynyt perusteeton kuvitelma pärjäämisen sielullisesta vakiokaavasta. Sellainen voi vaikuttaa ällistyttävän paljon rekrytointeja ja organisaatioiden henkilövalintoja tehtäessä. Etsitään kuvitteellista oikeaa tyyppiä. Mutta tällaiset stereotypiat ovat puppua niin urheilussa kuin muuallakin elämässä. Ruuskasen pojan keppi lentää, vaikka tappajan vikaa miehestä ei taida irrota kuin iltanuotiolla itikkaparven keskellä.