Teollisuusmaan käsitteeseen tuntuu sisältyvän ajatus, että teollisuuden osuus työpaikoista on suuri verrattuna toisiin sektoreihin. Näinhän ei yleensä ottaen ole rikkaissa maissa, vaan palvelut ovat ylivoimaisestikin suurin työllistäjä. Silti meillä elee edelleen ajatus, että emme me elä toistemme paitoja pesemällä. On siinä toki totuutensa, sillä ilman tehokasta teolllista tuotantoa meillä ei olisi varaa laajaan palvelusektoriin. Korkea tuottavuus sen mahdollistaa. Mutta korkea tuottavuus ei tarkoita, että työvoiman kysyntä kohdistuisi teollisuuteen.

Korkea tuottavuus perustuu kehittyneeseen automaatioon, joka merkitsee ihmistyön korvaamista koneilla. Adam Smith analysoi tuottavuuden kasvun dynamiikan jo 1700-luvulla. Automaation ansiosta tuotannon kasvuun tarvitaan aina suhteellisesti vähemmän ihmistyötä. Sille on sen sijaan tarvetta muulla. Teoriassa voimme kuvitella (utopioissa aikanaan yleisen haaveen) yhteiskunnan, jossa kaikki materiaalinen tuotanto tehdään koneilla. Sitä kohtihan olemme koko ajan matkanneet, joskaan tuskin sellaisenaan koskaan näemme. Mutta se on teknologisen kehityksen suuri trendi.

Tuottavuus on yhtä kuin kustannustehokkuus eli tuotannon yksikkökustannusten lasku. Sama määrä tuotteita syntyy aina entistä halvemmalla. Se luo uutta ostovoimaa. Yksinkertaisimmin mekanismi näkyy vaikka arkisissa kulutushyödykkeissä, joita tuotetaan teollisesti. Juttelin juuri kodinkonekauppiaan kanssa, joka kertoi kodinkoneiden nimellishinnan pysyneen samalla tasolla jo viisitoista vuotta. Silti laitteista on tullut monipuolisempia ja energiatehokkaampia. Tämän on mahdollistanut tuotantoteknologian kehitys (osaltaan myös tuotannon siirtyminen halvan työvoiman maihin, mutta korkeaa teknologiaa niidenkin tehtaissa käytetään). Sen seurauksena kuluttajilta kuluu samoihin kodinkonehankintoihin suhteellisesti vähemmän rahaa, koska palkat ovat nousseet reilusti samassa ajassa. Rahaa jää enemmän muihin tarpeisiin, todellisiin tai keksittyihin.

Sama ilmiö näkyy vaikkapa maataloustuotteissa. Vaikka ruuan hinnasta urputetaan jatkuvasti, todellisuudessa ruuan työhinta on laskenut jokseekin koko ajan tuotantomenetelmien tehostuessa. Ruokaan kuluu suomalaisilta kuin muiltakin kehittyneiden talouksien jäseniltä paljon pienempi osa tuloista kuin aiemmin historiassa – katsommepa mitä tahansa pätkää historiassa.

Sama pätee kaikkiin hyödykkeisiin, joiden tuotantomenetelmät hyödyntävät kehittynyttä teknologiaa – eli melkein kaikki tuotanto on suhteellisesti halventunut ajan saatossa. Siihen perustuu kansantalouksien ja sen yksittäisten jäsenten vaurastuminen, kuten jo Smith analysoi. Teollisuustuotteiden työhintojen laskiessa kuluttajille jää enemmän ostovoimaa käytettäväksi muihin hyödykkeisiin. Suurelta osin se kanavoituu palveluihin: mukavuuteen, huvituksiin, harrastuksiin. Köyhissä kansantalouksissa ihmisten tulot eivät riitä kuin perustarpeisiin, mutta rikkaissa raha virtaa mitä kirjavimpiin palveluihin.

Teollistumisen ytimenä olevat teknologiset mullistukset eivät ole johtaneet massatyöttömyyteen, kylläkin elinkeinorakenteen muutokseen. Huolta nostanut tietotekniikan vallankumouskaan ei ole radikaali hyppy tuntemattomaan, vaan se kuuluu luontevasti automaation kehitykseen. Vaikka tietotekniikka korvaa palveluitakin, tilalle syntyy uuttaa kysyntää. Niin on käynyt tähän asti, miksei jatkossakin.

Palvelut kasvattavat osuuttaan myös kansainvälisessä kaupassa. Se ei ole uhka vaan mahdollisuus, kuten tuore kasvusektorimme peliala todistaa. Pelit ovat nykyajalle tyypillistä palvelutuotantoa. Peliyhtiöiden hyödykkeitä ei kasata tehtaassa ja rahdata laivoissa, vaan ne koodataan toimistoissa ja ladataan internetissä. Tuotanto vaati korkeaa osaamista. Vientituloja kilisee, vaikka vain bitit liikkuvat.

Aina monipuolisemmaksi laajentuvat hyvinvointi- ja terveyspalvelut ovat toinen hyvä esimerkki ostovoiman kasvun vaikutuksesta palvelujen kysyntään. Vielä meille 1960-luvulla syntyneille ravintolassa syöminen oli nuoruudessa jonkin asteen ylellisyyttä, mutta tämän päivän nuorille se on arkea. Ravintoloita on nykyään joka nurkalla ja jokaiselle asiakassegmentille. Se kertoo korkeasta ostovoimasta, ei kansantalouden sairaudesta.

Toki palvelujenkin on huolehdittava hintalaatusuhteestaan, joka nojaa yhtä lailla tuotantokustannusten pitämiseen kilpailukykyisinä kuin teollisuustuotteidenkin tuotanto. Hintalaatusuhteeltaan hyvät tuotteet menestyvät, kuten kertoo vaikka halpalentojen suosio. Kun toiselle puolelle mannerta pääsee puseron hinnalla, matkailu vetää. Näin palvelusektori turpoaa.

Yhdysvalloissa, Singaporessa, Luxemburgissa ja Hong Kongissa palvelut työllistävät jo yli 80 prosenttia työvoimasta. Ne ovat teollisuusmaiden kärkeä, mitataan asiaa työn tuottavuudella, bkt:lla tai keskiansioilla. Kyseisiä maita selvästi enemmän teollisuus työllistää Zimbabwessa ja Pakistanissa. Ja vaikkapa maailman nykyisessä megateollisuushallissa Kiinassakin palvelusektori kasvaa teollistumisen ja vaurastumisen edetessä. Palvelusektorin kasvu ei ole sairaan talouden merkki, vaan elimellinen osa jälkiteolliseksi kutsuttua yhteiskuntamuotoa. Käsite ei ole ehkä paras mahdollinen, mutta se kuitenkin viittaa tuotanto-oloihin, johon teknologinen kehitys johtaa ennen pitkää kaikissa yhteiskunnissa. Ja sitä on turha tuskailla.