Pakolaiskriisistä riittää mediatavaraa joka tuutista, mutta otan esiin yhden seikan, joka saattaa nousta keskusteluissa kohta esiin. Lännen median kyselyn mukaan yli puolet hallituspuolueiden kansanedustajista kannattaa EU:n yhteistä sotilasoperaatiota Syyrian sisällissodan lopettamiseksi. Monet eurokansalaiset miettivät varmasti samaa. Asiaa voi ajatella taloudellisenakin laskelmana: tulisiko halvemmaksi rahoittaa invaasio kuin pelastaa sodan jaloista pakenevat ihmiset.

Sotilaallista ratkaisuhan haetaan koko ajan etenkin Yhdysvaltojen toimesta. Sille on kuitenkin suuria esteitä. Länsimaat eivät voi käyttää perinteistä (ja usein pitkällä tähtäimellä tuhoisaa) sotilaallista menetelmää, jossa jotain sodan keskeisistä osapuolista tuetaan sen arveluttavista puolista huolimatta. Syyrian sodan tärkeimmät osapuolet ovat hallitus ja Isis. Molemmat ovat niin täysiä roistoja, että tuki on mahdotonta.

Yhdysvallat, Britannia ja Ranska eivät edes hyväksy rauhansuunnitelmia, joissa Syyrian nykyinen Bashar al-Assadin hallitus osallistuisi vallanjakoon. Samoin ajattelee Syyrian kirjava oppositio, joka on samaa mieltä oikeastaan vain tästä asiasta. Al-Assad on kuluvan vuosisadan pahin massamurhaaja ja kiduttaja, jolle varsinkaan hirmutekojen pääkohteeksi joutuneet sunnimuslimit eivät koskaan anna anteeksi.

Lännessä suurimman huomion on saanut Isis, mutta siviilien kärsimysten suurin syyllinen on edelleen Syyrian hallitus rypälepommeineen. Venäjän ja Iranin tukema Syyrian armeija ilmapuolustusjärjestelmineen taas on yhä niin vahva, ettei sen kanssa kaipaa avointa sotaa edes Yhdysvallat. Asetelmaa vaikeuttaa edelleen se, että Venäjä on tuoreiden tietojen mukaan vain vahvistanut perinteistä liittosuhdettaan toimittamalla hallitukselle sotilaita ja kalustoa, muun muassa parasta ilmatorjuntakalustoaan. Se haluaa pitää kiinni ainoasta liittolaisestaan Lähi-idästä.

Jos EU ja länsimaat lähtisivät hallituksen kaatoon isolla sotakoneella, Venäjä varmasti kiiruhtaisi vanhan liittolaisensa tueksi entistä innokkaammin. Ainakin aluksi sota eskaloituisi, olisi sen lopputulos mikä tahansa. Moraalisesti se olisi perusteltua, mutta siviilien kannalta hyöty olisi kyseenalainen sodan ratkeamiseen asti.

Eikä hallituksen kaataminen vielä ratkaisisi sitä, kuka asettuisi sen tilalle. Libya osoittaa, että hajonnut valtio on vaikea koota, vaikka diktaattorista eroon pääseminen sinänsä välttämätöntä onkin.

Sekavassa oppositiossa vahvin ryhmä on Isis. Olisi vaikea estää sitä korjaamasta sodan hyötyä – ellei maassa olisi riittävän voimakasta ryhmää, joka pärjäisi Isikselle. Se vaatisi joko miehitysvallan tai maltillisen oppositiovoiman.

Afganistanin ja Irakin sotien kirvelevien kokemusten vuoksi kukaan tuskin haluaa lähettää Syyriaan maajoukkoja. Sen vuoksi Yhdysvallatkaan ei ole sitä edes harkinnut. Vaikka Isiksen kaltaisen joukon lyöminen onnistuisi suurelta maavoimalta, on pysyvä miehitys raskas urakka, ja pysyvät tulokset kyseenalaisia Irakin ja Afganistanin perusteella. Eurooppalaisten on turha sitä miettiäkään.

Isiksen voivat kaataa vain paikalliset voimat, joita voidaan tukea sotilaallisesti. Syyrian sisällissotaan osallistuvista kirjavista ryhmistä useimmat ovat kuitenkin arveluttavia islamistisen taustansa vuoksi. Yhdysvalloilla on synkät kokemukset Afganistanin talibanien tukemisesta Neuvostoliittoa vastaan. Kapina onnistui, mutta islamistit kääntyivät tukijaansa vastaan. Se johti WTC-tornien tuhoisaan iskuun New Yorkissa, mikä taas poiki yhä jatkuvan Afganistanin sodan.

Yhdysvallat varustaa jo paikallista vastarintaa, jolla ei olisi kytkentöjä enempää islamisteihin kuin hallitukseen, ja ohjelmaa laajennetaan. Eurooppa voi sitä tukea. Satojen miljoonien eurojen budjetista huolimatta ongelma on sotilaiden löytäminen. Syyrian lukuisista vastarintaryhmistä valtaosa on niin islamistisia, ettei niihin uskalla luottaa.

Yhdysvaltojen ohjelman yli tuhannesta vapaaehtoisesta vain muutama prosentti on läpäissyt seulan. Ohjelman kannattajatkin myöntävät, että tavoitteeksi asetettu viiden tuhannen sotilaan kasaaminen vie lisäpanostuksellakin odotettua kauemmin. Pelkästään Isiksellä arvioidaan olevan 30 00 taistelijaa.

Maasodassa merkittäviä tappioita Isikselle ovat tuottaneet vain kurdit, jotka ovat olleet länsimaiden luotettavin liittolainen alueella. Mutta he eivät voi hallita kuin omia alueitaan.

Nopeaa sotilaallista ratkaisua ei ole – ainakaan sellaisella hinnalla, että kukaan sen haluaisi kontolleen. EU tuskin voi voimakeinojen osalta tehdä muuta kuin lisätä yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa heikentääkseen Isistä ilmaiskuilla ja löytääkseen Syyriasta tukemiseen kelpaavia maltillisia kapinallisia.

Todennäköisesti seuraava iso sotilaallinen askel voisi olla lentokieltoalueen luominen Syyrian pohjoisosaan. Lentokielto, jota Turkki on vaatinut pitkään, toimisi nyt täysin suojattomien siviilien turvavyöhykkeenä hallitusta vastaan. Yhdysvallat ei ole lämmennyt lentokiellolle, koska se on välttänyt suoraa konfliktia Syyrian armeijan kanssa tappioiden pelossa. Ehkä pakolaiskriisi muuttaa laskelmia.

Länsimaiden Saddam Husseinille asettama lentokielto Irakin Kurdistanissa oli erittäin tehokas, mutta aluetta hallitsi väkensä hyvinvoinnin taannut kurdihallinto. Syyrian sunnialueilta tällainen voima puuttuu. Pahimmassa tapauksessa hyödyn siitä korjaa Isis, johon lentokielto ei vaikuta, koska sillä ei ole ilma-aseita.

Lentokieltoa ehkä silti kokeillaan siviilien ahdingon helpottamiseksi, mutta Irakin kaltaista menestystä se ei voi tuoda. Ja lopullinen ratkaisu vaatii Syyrian maltillisen opposition nousun. Sen olisi pärjättävä sekä hallitukselle että Isikselle – ja luotava sen verran inhimillinen hallinto, että ihmiset eivät pakene maasta kauhuissaan, mikä Syyrian valtiollinen tulevaisuus sitten onkin.

Lentokielto, Isiksen lisääntyvä murjominen ja maltillisen opposition tukeminen helpottavat siviilien asemaa, mutta radikaalia helpotusta niistä ei kannata odottaa. Parhaassakin tapauksessa Syyrian vakautuminen vie vuosia. Sen on pakolaispolitiikan realistinen horisontti, joten ei muuta kuin kotouttamaan, jotta pakolaiset pääsevät työmarkkinoille.