Fennovoiman pelastaminen Fortumin ja SRV:n voimin nosti paljon porua, johon otan osaa vielä lyhyesti yhdeltä ja laajemmin toiselta kannalta. Fortum oli asettanut mukaansa tulemisen ehdoksi, että se saa enemmistöomistuksen Luoteis-Venäjän vesivoimaloista. Tuo kauppa ei ole edennyt, mutta silti Fortum omien sanojensa kantoi omien sanojensa mukaan isänmaallisen vastuunsa. Hohhoijakkaa, sitähän ne pörssiyhtiöt tapaavat tehdä…

Yleisen tulkinnan mukaan Suomen hallitus käytti Fortumissa enemmistöomistajan ääntä ja pakotti sen pelastamaan Fennovoiman vastoin liiketaloudellisia etujaan. Jos tämä on tilanne, on se surkeaa omistajapolitiikkaa valtiolta jälleen kerran, koska silloin hallitus käytti valtaa yhtiön ja vielä enemmän vähemmistöosakkaiden edun vastaisesti toteuttaakseen omaa energia- ja aluepolitiikkaansa.

Tuollainen liike olisi juridisestikin kyseenalainen, mutta ennen kaikkea surkea viesti valtion pääomistamien pörssiyhtiöiden liiketoiminnan huteruudesta. Ei se tietysti olisi ensimmäinen eikä viimeinen kerta historiassa, kun valtio toimii näin pääomistajana. Sen vuoksi valtion pääomistamia yhtiöiden kanssa kannattaa sijoittajan olla varuillaan, varsinkin jos kyse on yhtiöistä ja valtiosta, joissa niiden poliittiset kytkökset ovat voimakkaat. Esimerkiksi Venäjällä valtion pääomistamia pörssiyhtiöitä käytetään surutta Kremlin poliittisiin tarpeisiin, mikä merkitsee vähemmistöomistajille hurjia riskejä.

Toisen tulkinnan mukaan Canossan matkan Moskovaan tehneelle Olli Rehnille kerrottiin Kremlissä, että ilman Fennovoiman toteutumista Fortum saa haaveilla vesivoimaloistaan maailman tappiin. Proseduurin eteneminen tätä tietä olisi outo kuvio Fortumin kannalta, koska nyt se luopui neuvotteluvaltistaan ainakin päälle päin ilmaiseksi ja ilman takeita. Mutta ehkä Rehnille vakuutettiin, että Putinin sanaan voi luottaa – niin hiilenmustalta huumorilta kuin se kuulostaakin. Jos Fortum saa vesivoimalansa tuonnempana vastoin näennäistä järkeä, tulkinta pitää kutinsa.

SRV:n mukaantulo puoltaa oletusta. Sehän on vahvasti Venäjällä toiminut yhtiö, jonka lähtö Fennovoimaan viittaa diplomaattiseen eleeseen: SRV antaa Venäjälle sen kipeästi kaipaaman lahjan voidellakseen sikäläisiä bisneksiään. Investoinnin todellinen kohde ei siinä tapauksessa ole ydinvoimala vaan venäläiset urakat tulevaisuudessa.

Jos tulkinta on totta, todistaa se idänkaupan palanneen neuvostoaikaisiin uomiin. Sehän ei perustunut tarjonnan ja kysynnän liikkeisiin vapailla markkinoilla, vaan isojen poikien poliittisiin sopimuksiin. Neuvostoliitto osti suomalaisia tuotteita ja urakoita palkitakseen Kekkosen myötäsukaisen idänpolitiikan. Neuvostojohto ei kilpailuttanut hankkeita kansainvälisesti, vaan antoi ne palkintona ulkopoliittisesta suomettumista.

Neuvostojohto kaipasi kiihkeästi länsimaista ystävää ja suhteiden näyteikkunaa kylmän sodan keskellä. Suomen se halusi pysyvän erossa länsileiristä. Meille oli helppo tarjota keppiä ja porkkanaa, varsinkin kun 1970-luvun öljykriisissä Suomi tarpoi teollisuusmaiden tapaan lamassa ja Neuvostoliitto porskutti energiatuloillaan. Tilanne on nyt muuten samankaltainen, paitsi että Venäjänkin talous on vaikeuksissa, isommissa vielä kuin Suomen. Mutta on siellä yhä jonkinlaista pelivaraa.

Suomen puolellakin sopimukset jaettiin paljolti sen mukaan, ketkä vuorineuvokset pokkuroivat Kekkosta oikealla kulmakertoimella. Idänkauppa oli ensisijaisesti politiikkaa, sitten vasta taloutta. Jonkun aikaa systeemi näytti sujuvan kuin rasvattu, eikä kenenkään mieleen tullut sitä kyseenalaistaa.

Neuvostokaupassa suomalaiset saivat kaupaksi paljon sellaista, minkä todellinen kilpailukyky olisi ollut heikko muualla kuin politbyrokaupassa. Joskus venäläisetkin siitä valittivat, mutta politiikka painoi puntarissa enemmän kuin taloudellinen järkiperäisyys. Parhaimmillaan Neuvostoliitto muodosti noin neljänneksen koko viennistä.

Idänkaupan taloudelliset riskit olivat ensisijaisesti poliittisia, mutta siitä ei tietysti kukaan uskaltanut tuolloin hiiskahtaakaan, kun Kekkonen oli valtansa huipulla ja hyökkäsi pienimmänkin ulkopoliittisen väärintuhahduksen kimppuun. Ei asetelmaa tosin moni varmaan muutenkaan kyseenalaistanut.

Tilanne oli tosiasiallisesti se, että jos suomalaiset olisivat valinneet vääriä ulkopoliittisia vivahteitakin, Suomea suosiva kauppapolitiikka olisi loppunut. En tiedä, onko tästä todisteita, mutta minusta se on itsestään selvää. Neuvostojohto oli aivan samanlainen valtapeluri kuin Putin, ja yleensäkin suurvallat.

Pitkään kaikki meni päällisin puolin hyvin, mutta lopulta poliittinen riski räjähti silmille, kun Neuvostoliitto hajosi. Tosin öljykriisin loppuminen oli tuhonnut sen maksuvalmiudenkin, koska öljyn hinta romahti. Sehän oli oleellinen syy koko valtion hajoamiseen: öljyrahalla se pysyi viime vuodet kasassa. Kun se loppui, systeemi kaatui kuin korttitalo.

Suomelle tämä oli suuri tragedia. Kun poliittisesti ohjattu kysyntä rysähti seinään, idänkauppaan erikoistuneiden yritysten tila paljastui kaikessa lohduttomuudessaan: Neuvostoliitolle myydyt tuotteet eivät kelvanneet vapailla markkinoilla. Edessä oli raju sopeutuminen, johon harvan idänkauppaan panostaneen yrityksen eväät riittivät. 1990-luvun laman syvyys oli seurausta monesta tekijästä, mutta idänkaupan romahdus oli siinä oleellinen elementti.

Idänkaupan nousu ja tuho todistaa, miten vaarallista yritysten on sitoa pitkän päälle menestyksensä muuhun kuin kysynnän, tarjonnan ja kustannustehokkuuden mekanismeihin. Suuri riippuvuus niille ulkoisista tekijöistä, kuten poliittisista suhdanteista, johtaa kohtuuttomiin riskeihin. Jos kaupat ja sopimukset ratkaistaan poliittisin perustein, niillä ne voidaan ottaa poiskin – ja varsinkin Venäjän kaltaisessa maassa, jossa valtiojohdon toimille ei ole samoja vastavoimia kuin oikeassa demokratiassa ja oikeusvaltiossa.

Viime aikojen perusteella Suomessa ja Venäjällä hoilataan taas johtoportaassa Beatlesien hauskaa renkutusta ”Back in the U.S.S.R” – idänkauppa on menossa kovaa kyytiä neukkukuosiin. Isot pojat hoitavat isot kaupat liiketaloudellisten perusteiden sijaan poliittisten tavoitteiden tahtiin. Jos on kiltti setä Putinille, sopimuksia syntyy. Ja nyt jos koskaan hän kaipaa länsimaisia selkääntaputtajia, vaikka ei sitä tietysti myönnä.

Suomessa osataan tässä maastossa perinteisesti taiteilla, joten houkutus on tietenkin suuri.  Ja saattaa siinä vähän aikaa hyvin käydäkin. Mutta poliittisesti ohjattuun idänkauppaan kertyy yhtä suuria riskejä kuin neuvostoaikana.

Venäjän poliittiset puhurit ovat oikukkaita ja rajuja. Vaikka Fortum nyt saisi vesivoimalansa ja SRV urakkansa, voivat ne haihtua taivaalle seuraavan poliittisen myrskyn iskiessä. Sama koskee ketä tahansa kelkkaan hyppäävää. Keinoja ei nykyiseltä Venäjän johdolta puutu enempää kuin edeltäjältään. Valtion ote Venäjän taloudesta on kiristynyt joka suunnalla, ja aika varmasti sama linja jatkuu, kuten olen aiemmin arvioinut. Putin on ajattelutavaltaan valtiokeskeinen totalitaristi, jolle liiketaloudelliset sopimukset ja omistusoikeuden kaltaiset kuriositeetit ovat tarpeen tullen vessapaperia.

Liiketoiminta, joka porskuttaa poliittisten suhdanteiden varassa, roikkuu aina löysässä hirressä. Suomalaisten on syytä pitää varansa, ettei talousvaikeuksien ja opportunismin seos johda meillä yhtä lohduttomaan itkuun kuin edellinen suuri ja mahtava idänkauppa.