Vaikka sovun merkit ovat jo ilmassa, Yhdysvaltojen poliittinen umpikuja uhkaa edelleen levitä taloudelliseksi katastrofiksi. Velkakaton nostamatta jättäminen johtaisi rahamarkkinoiden halvaukseen tavalla, jonka mittakaavaa lähinnä arvaillaan kauhusta kankeana. Toisaalta umpikuja on ymmärrettävä: Obama ei suostu perääntymään keskeisessä tavoitteessaan terveydenhuoltouudistuksessa, ja republikaanit taas haluavat kiivaasti leikata valtion menoja. Kyse on molempien leirien kärkitavoitteista. Tällaiset ristiriidat ovat sinänsä arkea jokaisessa demokratiassa ja muissakin hallinnoissa. Avainkysymys onkin, kuinka nuo ristiriidat on mahdollista käsitellä järjestelmän raameissa.

Yhdysvaltojen perustuslaki hajauttaa vallan eri tavalla kuin Euroopassa yleinen puhdas parlamentarismi. Yhdysvalloissa toimeenpanovaltaa käyttävän hallituksen muodostaa presidentti, eivät kansanedustajista kootut ministerit. Hallituksen ei tarvitse nauttia parlamentin luottamusta, eli kongressi ei voi kaataa epäluottamuslauseella hallitusta ja sitä johtavaa presidenttiä, jolle on keskitetty toimeenpanovalta ja samalla budjetin kasaaminen. Kongressi kuitenkin päättää useista toimeenpanovaltaa rajoittavista asioista. Sen on hyväksyttävä presidentin esittämä budjetti ja velkakaton nostaminen, joita ilman hallitus ei voi toimia.

Vallan hajauttaminen kahdelle toisistaan periaatteessa riippumattomalle instituutiolle tavoittelee tyrannian estämistä. Enempää kansanedustuslaitos kuin presidentti eivät voi toimia omavaltaisesti, vaan osapuolten on ratkaistava ristiriitansa neuvotellen. Kuulostaa hyvältä?

Puhtaasti parlamentaarisessakin mallissa puolueet ajautuvat toistuvasti ristiriitoihin, myös hallituksen sisällä, ja se vaikeuttaa päätöksentekoa. Suomi on tästä tänään mallitapaus. Politiikaltaan toivottoman sotkuisena pidetyssä Italiassa hallituksen pääpuolueet ajautuivat konfliktiin – ainakin näennäisesti – verotuksen kiristämisestä, ja kiista oli kaataa hallituksen. Kaikissa hallintomalleissa näitä kiistoja on soviteltava päätösten saamiseksi.

Yhdysvaltojen presidenttivetoisella mallilla ja puhtaalla parlamentarismilla on kuitenkin ratkaiseva ero: parlamentarismissa menettelytie on selkeä. Jos hallituksen muodostaneet puolueet ajautuvat ratkaisemattomaan ristiriitaan vaikka budjetin ja sen rahoittamisen osalta, hallituksen toimintaedellytys ratkaistaan parlamentin äänestyksessä. Näin kävi Italiassa: pääministeri Letta vei hallituksen luottamusäänestykseen, jossa hallituksen kaatamista puuhannut Berlusconi menetti osan parlamentaarikoistaan, ja hallitus selvisi.  

Näin toimii parlamentaarinen demokratia: jos hallitus häviää, se kaatuu ja edessä ovat uudet vaalit. Jos uudetkaan vaalit eivät tuota toimivaa hallituspohjaa, vaalit uusitaan. Rumbaa voidaan jatkaa siihen asti, kun toimiva hallitus syntyy. Monet peräkkäiset vaalit ovat harvinaisia jo sen vuoksi, että ne tulevat kalliiksi niin puolueille kuin ehdokkaille. Se toimii pelotteena, joka painostaa kompromisseihin ja enemmistöhallituksiin vaikka kuinka hampaita kiristellen.

Yhdysvalloissa ei tällaista mekanismia ole. Jos hallitus, kongressi ja senaatti ovat täydellisen kyvyttömät sopimaan kiistansa, kriisiä ei ratkaista yhdenkään instituution hajottamisella ja uusilla vaaleilla. Parlamentti ei voi erottaa presidenttiä, eikä päinvastoin. Niiden edellytetään pääsevän sopimukseen tavalla tai toisella seuraaviin kalenterin mukaisiin vaaleihin asti. 

Hallitus ei voi edes mittauttaa kannatustaan parlamentissa ilman sen puhemiehen suostumusta. Nythän yleisesti vallitsee käsitys, että Obama saisi kongressissa taakseen enemmistön, koska osa republikaaneista äänestäisi demokraattien mukana lopettaakseen pelottavan kriisin. Mutta republikaaninen puhemies Boehner ei salli luottamusäänestystä, koska hän haluaa painostaa Obamaa ja mielistellä kovan linjan puoluetovereitaan – osaltaan siksi, että saisi pitää paikkansa.

Yhdysvaltojen vallanjako on siis paljon kiemuraisempi ja haavoittuvampi pattitilanteiden ja raakojen valtataisteluiden edessä kuin puhdas parlamentarismi. Umpikujan avaamiseen ei ole luottamusäänestyksen ja uusintavaalien kaltaista mekanismia, ja budjettiäänestykseenkin vaaditaan puhemiehen suostumus. Italia taas selvisi hallituskriisistä käden käänteessä, ja pahimmassakin tapauksessa edessä olisivat olleet uudet vaalit. Jonkin ratkaisun sekin tarjoaa, ja rajatun ajan puitteissa, vaikka kivulias ja arvaamaton tie onkin.

Järjestelmän luonteeseen nähden Yhdysvalloissa on ollut yllättävän vähän näin vakavia hallintokriisejä – mutta eivät ole toisaalta olleet pääpuolueiden väliset ristiriidat ja valtasuhteetkaan aiemmin yhtä tukalat. Nyt ovat, ja systeemi toimii todella huonosti – kamalaa katsoakin.

Suomessa muun muassa perussuomalaiset ovat vaatineet presidentin vallan vahvistamista. Nykyisenkin perustuslakimme mukaankin presidentti ja hallitus jakavat ulkopolitiikan hoitamisessa vastuun. Tähän asti asetelmaa ei ole koeteltu kriisitilanteessa, enkä tosiaan toivo sitä näkeväni. Valtajärjestelmän epäselvyys ei varmasti ole etu tilanteessa, jossa vallankäyttäjien tavoitteet ovat jyrkästi erilaiset. Mitä jos meillä olisi vihreä presidentti ja perussuomalaisten johtama hallitus? Tilanne ei ollut kovin kaukana kahdessa viime vaalissa.

Ja olen aivan varma, että jos Paavo Väyrysestä olisi tullut presidentti, hän olisi testauttanut ulkopoliittisen valtansa perustuslaillisia rajoja ehtimiseen, ja olisimme todistaneet hallituksen ja presidentin jatkuvia paineja. Siis samaa herkkua jota yhdysvaltalaiset nyt nauttivat kylmä rinki persauksissa.

Yhdysvaltojen malli ei tarjoa mitään etua verrattuna puhtaaseen parlamentarismiin, jossa menettelytie poliittisissa kriiseissä on yksinkertainen. Presidentin vallan lisääminen loisi Suomen poliittiseen järjestelmään lisää Yhdysvaltojen kaltaisia riskejä. Parasta olisi karsia presidentin vallan rippeetkin, ja tehdä hänestä puhtaasti kuninkaiden kaltainen pr-koriste, jos instituutio nyt pitää nostalgian vuoksi säilyttää.