Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta palaan asiaan, koska Venezuela on ajautumassa täyteen kaaokseen ja siitä vallankaappaukseen, matalan asteen sisällissotaan tai ties mihin. Toisaalta Venezuelassa harjoitettu talouspolitiikka on malliesimerkki yhden sen lajin täydellisestä umpikujasta. Sellaisena siitä on syytä ottaa oppia muidenkin, etenkin kun populistit typerine talousoppeineen jyräävät länsimaissakin vähän joka nurkalla tyrkyttäen yhtä järjettömiä vastauksia vaikeisiin kysymyksiin kuin Venezuelaa hallitseva sosialistipuolue. Tämä koskee niin vasemmisto- kuin oikeistopopulisteja, jotka tarkemmassa analyysissa ovatkin yleensä toistensa kääntöpuolet vähän joka asiassa.

Taloudessa heitä kiehtovat erilaiset komentomallit. Niiden varassa Venezuela rakensi Hugo Chavezin johdolla omintakeista sosialismia laajoilla kansallistamisilla, sääntelyllä ja verotuksella. Talous on romahtanut loppuvaiheen itäblokin tapaan. Enempää julkinen kuin yksityinen sektori eivät toimi.

Tuotanto seisoo ja hyödykepula on armoton. Ihmisiä kuolee sairaaloihin kuin kärpäsiä, kun lääkkeitä ei ole ja laitteet eivät toimi. Inflaatio, jota vastaan sosialistit ovat mielestään tapelleet koko valtakautensa, laukkaa sadoissa prosenteissa.

Oppositio voitti parlamenttivaalit, mutta sosialistipresidentti Nicolás Maduro on suurin vallankäyttäjä. Hänen erottamistaan hakevan kansanäänestyksen Maduro tuomitsee laittomaksi. Mitään muutakaan linjamuutoksen tarvetta tämä Chavezin omin käsin jatkajakseen poimima typerys ei näe.

Venezuelan sosialistinen malli on siinä mielessä erikoinen, että se pohjaa eräin keskeisin osin sosialismin yksityistämiseen. Yrityksiä on kyllä otettu valtion haltuunkin laajassa mitassa, mutta on maassa silti yhä laaja yksityinen sektorikin. Chavezlaiset ovat valjastaneet sen politiikkansa työmyyräksi mittavalla sääntelyllä. Sen keskeisiä osia ovat hintasääntely ja rankasti ylihinnoiteltu valuutta.

Yksityisen sektorin kannattavuuden ovat tuhonneet hintakatot. Ne laadittiin kuluttajien suojaksi inflaatiota vastaan, mikä siis tarkoittaa, että hyödykkeiden hinnat määritellään poliittisin päätöksin kuluttajalle sopiviksi. Tämä on chavezlaista sosiaalipolitiikkaa, jonka kustantajaksi on valittu yksityinen sektori.

Jossain monopoliasemassa olevien yritysten suhteen tällainen sääntely voi olla perusteltua ja toimivaa järkevästi toteutettuna, mutta Venezuelassa se menee yli äyräiden kaikin tavoin. Tuotantoketjut ajautuvat auttamatta vaikeuksiin, koska hintasääntely ei muuta miksikään todellisia tuotantokustannuksia. Kun hinnat pakotetaan keinotekoisen mataliksi, tuottajien ja välittäjien katteet katoavat. Ne eivät voi kehittää toimintaansa tai pysy edes pystyssä.

Tällainen komentotalous edellyttää, että yksityiset sopeutuvat heidän hintanormeihinsa ja tuottavat samat hyödykkeet ja palvelut poliittisesti määritellyin kustannuksin – vaikka niitä kustannuksia ei voi poliittisesti muokata. Omapa ongelmanne, komentotalouden satraapit suhtautuvat. Mutta se ongelma on äkkiä kaikkien yhteinen, kun tuotanto tukehtuu.

Ylihintainen valuutta toimii samalla tavalla. Bolivarin virallinen hinta on sadasosan mustan pörssin kurssista eli todellisesta ostovoimasta. Ylihintaisen valuutan pitäisi olevinaan suojella myös kuluttajia. Mutta se on näennäistä.

Tuontihyödykkeet ovat teoriassa halpoja, mutta valuuttapulan vuoksi niitä ei ole tarjolla kuin tiskin alta. Sieltä ne hinnoitellaan realistisesti. Väistämätön seuraus on megainflaatio.

Vienti on mahdotonta muuten kuin valuuttapohjalta. Työpaikkoja ei synny, taseet ovat kuralla, valtion velan hoitaminen ylivoimaista. 

Tehtaita on suljettu, koska hallitus ei antanut yritysten vaihtaa dollareita viralliseen kurssiin, joten niillä ei ollut varaa tuotuihin raaka-aineisiinsa. Ei tietysti minkään valtion kassa kestä pitkään ylihintaisen valuutan aiheuttamaa valuuttapulaa. Venezuelassa sitä rahoitettiin pitkään öljyllä, mutta hinnan romahdettua lysti loppui.

Hallitus uhkaa ottaa tehtaat haltuunsa, mutta se ei poistaisi itse ongelmaa, koska sosialisointi ei tee tuotantoa kannattavaksi. Samassa tilanteessa valtio olisi omistajana. Se voisi toki rahoittaa mieluummin sosialisoimaansa tuotantoa kuin yksityistä, mutta eipä sekään onnistu, jos rahaa ei ole.

Tuotantokustannukset voi pudottaa vain tuotantomenetelmien kehitys ja järkevä talouspolitiikka. Komentotalous tappaa investoinnit ja kasvun.

Ne etuoikeutetut, jotka saavat vaihtaa valuuttaa viralliseen kurssiin, ovat luoneet valtavan korruption. He tekevät mustassa pörssissä helppoa tuottoa myymällä valuuttaa tai pilkkahintaan hankkimiaan tuontihyödykkeitä. Järjestelmä johtaa hyödykepulaan ja tulee kalliiksi valtiolle, joka subventoi laitonta kauppaa. Mutta kun edunsaajina on valtion päättäjien armeija, niin eiväthän he siitä halua luopua.

Valtataistelu tuskin saa myönteistä päätöstä, koska rintamalinjat ovat todella jyrkät ja valtaeliitti umpikujassa. Jos se menettää asemansa, odottaa sitä kasa tuomioita niin kotimaassa kuin ulkomailla valtavan korruption ja laittomien bisnesten vuoksi. Nyt heitä suojelee rämettynyt oikeuslaitos, joka diktatuurien tapaan marssii johdon tahtiin. Vallan vaihtuessa tuomaritkin tietysti seuraisivat virtaa.

Valtio ei ole kyennyt kansallistamisen kautta luomaan korvaavaa toimintaa. Venezuelalla on valtavat energiavarat, mutta tuotanto on kustannustehotonta ja valtio kuori vuosia teollisuuden tuotot tarpeisiinsa. Öljyn hinnan romahdus viimeisteli öljyteollisuuden rappion.

Valtiolle ja sen omistamiin yrityksiin on luotu hurjat määrät poliittisia suojatyöpaikkoja hallituksen kannatuksen varmistamiseksi. Se levitti kallista tehottomuutta ja korruptiota kaikkien sosialististen talouksien tapaan. Kuvaavaa on, että hallitus vastasi sähköpulaan lyhentämällä julkisen sektorin työviikon kaksipäiväiseksi, jotta he eivät kuluttaisi sähköä.

Joko julkinen sektori on täydellisen tehoton, jos se pärjää kahdella työpäivällä, tai sitten hallitus osoittaa täydellistä järjettömyyttä supistamalla välttämättömiä palveluja säästääkseen – sähkökaskussa! Jos energia on niin merkittävä kustannus julkisissa palveluissa suhteessa tuotettuihin hyödykkeisiin – mitä sitten ovatkin – niin jotain on todella pahasti vialla.

Jokainen toimistotyötä tekevä tietää jo kokemuksesta, että kyllä se sähkö niistä tuotantoresursseista pienimpiä on, jos työ mitään tuottaa. Enpä voisi kuvitella typerämpää temppua näin vapaana ammatinharjoittajana kuin vähentää palkallisia töitä säästääkseni sähköä!

Varmaan kyse on osaltaan molemmista, siis heikosta tuottavuudesta ja hallituksen mielipuolisuudesta, mutta etenkin jälkimmäisestä. Tämmöisellä politiikalla lopulliseen romahdukseen on todella vähän matkaa.