STX Finland jatkaa kiristystään. Se vaatii valtiota telakkayhtiön omistajaksi, myöntäen suoraan, että muita sijoittajia yhtiön osakkeet eivät kiinnosta. Eipä ihme, kun katsoo tappiohistoriaa. 

Telakkateollisuuden työntekijät kannattavat kiihkeästi valtion tuloa mukaan, ja varmasti samoilla linjoilla on ainakin Metalliliitto ja luultavasti SAK-väki laajemminkin. Demarit ja vasemmistoliitto eivät ole toistaiseksi lämmenneet ajatukselle ainakaan johtotasolla, mutta kaipa kelkka voi kääntyä, jos kentän paine kasvaa. Pesuista ja muistakin puolueista voi löytyä liittolaisia, ainakin välikysymysinnon perusteella. Telakkakaupungeissa poliitikot ovat erityisessä paineessa.

Oppositio kiljuu kurkku suorana hallituksen tehneen karmean virheen, kun se ei lähtenyt mukaan 50 miljoonan pääomalainaan – jonka lopputuloksena hyvin mahdollisesti valtio olisi päätynyt yhtiön osaomistajaksi. Lehdissä ja nettikeskusteluissa on noussut esiin noussut vaatimuksia, että Suomen pitäisi ryhtyä telakkateollisuudessa valtio-omistajaksi Ranskan tapaan. Näin varmistuisi urakoiden oikea osoite.

Mutta miksi valtio pärjäisi omistajana paremmin kuin yksityinen? Ei valtiolla erityistä bisnesviisautta ole. Valtio on ollut mukana telakkabisneksessä, ja ankeita ovat muistot tappiollisesta toiminnasta. Ei ollut valtiolla Midaksen kosketusta laivateräkseen. Mutta kyse onkin tietysti siitä, että valtion halutaan keräävän liiketoiminnan riskit veronmaksajien niskaan, kuten teki Ranska.

Valtionyhtiöt voivat haalia toki urakoita ohi kannattavuuslaskelmien, jos valtio kattaa tappiot mukisematta. Dumppausmyynti on epäilemättä tehokas tapa saada tilauskirjat pulleiksi. On tällaista työllisyys- ja teollisuuspolitiikkaa harrastettu paljon ympäri maailman, myös Suomessa. Logiikka kulkee niin, että parempi pyörittää yrityksiä tappiolla kuin antaa työttömyyden kasvaa. Tappiota tekevissä yhtiöissä ja sektoreilla ajatusta rakastetaan aina ja kaikkialla.

On ajateltava työpaikkoja, ei kapitalismia, sanotaan. Ja väitetään, että työpaikkojen kautta saatavat verotulot kattavat tappiollisen liiketoiminnan menot. Olisi toki mukavaa, jos hyvä talouspolitiikka olisi näin mutkatonta. Idioottikin kykenisi rakentamaan täystyöllisyyden ja hyvinvointia. Ja idiootit mallia yleensä ajavatkin, mutta se ei valitettavasti toimi.

Jos valtio pyörittää tappiollista yritystoimintaa, on sen katettava tappiot nostamalla veroja tai leikkaamalla muita menoja. Verojen nostaminen supistaa kansalaisten ja voittoa tekevien yritysten ostovoimaa, mikä vähentää kansantalouden toimeliaisuutta. Se rokottaa työvoiman kysyntää, eli muut sektorit maksavat tappiollisten valtionyhtiöiden työpaikat omilla työpaikoillaan. Palvelualojen työpaikat ovat erityisen herkät veroasteen nousulle, koska palvelut joutuvat ensimmäisenä leikkauslistoille kansalaisten kulutuskyvyn ohentuessa. Ilmiön tuntevat kaikki palvelualoilla työskentelevät taantumien aikana.

Valtion menojen karsiminen johtaa väen vähennyksiin julkisella sektorilla. Mitä enemmän valtio kattaa yhtiöidensä tappioita, sen vähemmän sillä on varaa opettajiin, sairaanhoitajiin, poliiseihin, perustutkimukseen, infrastruktuuriin jne.

Näistä syistä tappiollisten valtionyhtiöiden tukeminen on kallis ja tehoton työllisyyspolitiikan väline. Kestävät työpaikat syntyvät vain kannattavasta tuotannosta. Tappiollisen tuotannon työllisyysvaikutukset ovat aina lopulta negatiiviset, koska jonkun on katettava tappiot, ja se raha jää pois kannattavan tuotannon kierrosta.

Pääomavaltaisilla aloilla tappiollisen tuotannon tukeminen on erityisen kallista, koska tuki ei rajaudu vain henkilöstön palkkoihin, vaan koko raskaaseen tuotantokoneistoon, raaka-aineisiin ja energiaan. STX Finland on tehnyt viidessä vuodessa yli 230 miljoonan tappiot. Kun yhtiöllä on 2500 työntekijää, tappio henkeä kohti on liki 20 000 euroa vuodessa. Se kuvaa, missä hintaluokassa pääomavaltaisten sektoreiden tappiolliset työpaikat liikkuvat. Kun tuotteet myydään vientiin, eivät nämä raskaasti subventoidut hyödykkeet jää edes oman kansantalouden kulutettavaksi.

Onhan Suomella moisesta talouspolitiikasta toki kokemusta. Aikoinaan maataloustukea maksettiin tuotantomäärien mukaan, seurauksenaan meijerituotteiden valtava ylituotanto. Kun tavarasta ei muuten päästy eroon, kaupattiin se vientituen varassa naapurimaihin. Näin veronmaksajat maksoivat ensin tuottajille ylihintaa tavarasta, jota tuotettiin yli tarpeen, ja vielä vientitukena ison osan sen ulkomaisen asiakkaan hankintahinnasta.

Tällä tavalla pidettiin pystyssä suomalaista maaseutuelinkeinoa. Tuottajat olivat toki tyytyväisiä, muut vähemmän. Maataloustukiin käytetty raha olisi voitu kanavoida lukemattomilla muilla tavoilla työllisyyden edistämiseen, mutta keskusta oli maan johtava puolue, ja sen äänestäjät mallista hyödyn repivät.

Yksi versio mallista on Suomessa aikoinaan harjoitettu devalvaatiopolitiikka. Kun vientiteollisuus – käytännössä metsäteollisuus – ajautui kilpailukykyvaikeuksiin tuon tuosta, valtio avitti miestä mäessä devalvaatiolla. Devalvaatiot ovat yksi tappioiden julkisen kattamisen muoto, vaikka sillä nimellä sitä ei kutsuta. Devalvaation avulla vienti kannatti ja metsäteollisuuden työntekijät pitivät hyväpalkkaiset duuninsa. Lystin kustansi se osa väestöä, joka ei toiminut vientisektorilla. Devalvaatiot pitivät yllä kovaa inflaatiota, ja rapautettu ostovoima iski kotimarkkinoilla toimivia yhtiöitä ja työntekijöitä, jotka olivat väestössä enemmistönä. Mutta kyllä tätäkin politiikkaa markkinoitiin työllisyyspolitiikkana.

Eli kyllä Suomessa kokemusta löytyy yksityisten tappioiden sosialisoimisesta työllisyyden nimissä. Toivottavasti poliittisessa johdossa ja virkamiehistössä on vielä tallessa sen verran historiallista muistia, että tuon politiikan seuraukset eivät ole unohtuneet.